Pari suhteessa
Meanderlandian viitekehyksenä toimivan ostoskeskuksen aulassa kassojen edessä teutaroi eilen paikallisille hyvin tuttu, normielämästä syrjään jättäytynyt pariskunta. Vaimopuoli oli niin tolkuttomassa tilassa, että ei päässyt tolpilleen ja kassahenkilö huusi suhteen miespuoliselle osalle, että "Vie se pois siitä tai soitan poliist!" Miesparka yritti raahata kauluksesta vetäen naistaan pois mutta vaimo huusi, että "Älä aastana revi!" ja salamoi harittavilla silmillään ympäristöään. Eikä mies kyllä jaksanutkaan, kun omakin kunto oli kumara, joten kävi polvilleen naisensa viereen maahan ja piti kädestä kiinni ja jäi siihen sanattomana istumaan ja silittelemään kättä. Siinä asetelmassa ja tilanteessa oli jotain niin hellyttävää. Hyvä, etten taas alkanut kyynelehtiä. Niin ja hyvä oli, että poliisit hakivat, pakkasyö ei ole häävi peitto vaikka rakkaus lämmittäisikin.
Eikökäkin ihmiset viehäty ja pariudu useinkin sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa jakaa samankaltaiset asenteet, arvot, näkemykset, mielipiteet ja uskomukset, sillä nehän on helposti kuultavissa ja nähtävissä ja viehätyttävissä. Mutta väärin on se. Iowan yliopistossa tutkitusti [koko artikkeli] on havaittu, että parisuhteen onni löytyy sellaisen ihmisen tyköä, jolla on samanlainen persoonallisuus, joka jakaa samanlaisen avoimuuden, huolettomuuden ja järjestelmällisyyden tajun. Eli eiköpä vaan ole nyt Iowassa todistettu, että sillä on tosiaan merkitystä, että jättääkö vessanpöntön kannen ylös, murusteleeko leivänmuruilla sängyn ja kylvääkö sukkia kulkureitilleen. Ja järkeenkäypäähän tämä on: mielipiteet ja asenteet on helppo ja nopea rekisteröidä ja niihin rakastua tai ne hylätä. Sen sijaan ihmisen persoonallisuuteen ei niin helposti tutustukaan ja huonossa lykyssä [eli joka toisessa liitossa] huomaa olevansa sidoksissa tyyppiin, joka ei responssaa ollenkaan omien piirteiden kanssa. Ja erohan siitä sitten tulee.
Samankaltaiseni huolettomuuden tunnustajaa ja eriskummallisuuteen taipuvaisen erakkomaailmani ymmärtäjää odotellessa olen ollut tilaisuudessa löytää yksineläjyydestä etunsa: voi syödä sille päälle sattuessaan vaikka kuinka pahan hajuisia ruokia, eikä tarvi ajatella yököttävänsä toista yrittäessään penätä iltapusutteluja. Eilen teki mieleni valkosipulaperunoita ja taas sitä hapankaalia. Onko muuten ruokamieltymykset persoonallisuuden piirteitä vai mielipiteitä. Kun nehän nimittäiin muuttuvat nämä ruokatykkäykset ja persoonallisuus ei muutu, eli siis ovat asenteita. Ja asenteilla ei ole merkitystä. Eli ei ole väliä, jos minä tykkään välillä hapankaalista ja Elämäni Valo ehkä ei. Siis no hätä.
Jälkipuheet
Hip! Siis pakko tunnustaa, että ihastuessaanhan on valmis monenlaiseen uuteen juttuun! Taannoin tutustuin ja ihastuin mieheen, joka tykkäsi kylmäsavulohesta. Minä olin siihen asti vakuuttanut, että 'raakaa kalaa' en syö. Tarviiko sanoa, että kyseinen mies jäi, mutta kylläpä kylmäsavulohi on sitten herkkua ;-)
Siis mieskö jäi weivin kyydistä vai kyytiin?
Onhan sitä itse kussakin piirteitä, joista ei itsekään ole tietoinen. Jotkut piirteet ehkä on joutunut peittämään väkisin, kun on tuntenut tarpeelliseksi sopeutua jonkun mieltä keikuttavan ihmisen asenteisiin. ja jos oikein älyttömästi peittää omia omituisuuksiaan, saattaa itsekin uskoa olevansa erilainen kuin on, kunnes tulee se Elämän Valo ja valaisee.
Kylmäsavulohi *on* muuten herkkua.
Niinhän se on.
Omien omituisuuksiensa pakonomainen peittely toisen hyväksynnän vuoksi on kuin tikittävä pommi. Jossain vaiheessa räjähtää, ja silloin voi tulla ruumiita.
Ainakin kuvaannollisesti. Jossain määrin outouksien pitäisi sopia yhteen siinä missä arvojenkin. Tai ainakin niin, että molemmat osaavat lempeästi nauraa toistensa pääasiassa harmittomille vinoutumille.
Osuitpa naulan kantaan! Samankaltainen huumorintaju on yksi tärkeimpiä, ellei peräti tärkein, suhteen nurkkakivi ja sehän, jos mikä, osoittaa samankaltaista persoonallisuutta ja se kantaa läpi kummallisuuksienkin. Sekin, että kaksi ehkä toisistaan poikkeavaan kummallisuutta sopii hyvin yhteen, kertoo samankaltaisesta persoonallisuudesta.
Mikään, ei yhtään mikään, ole niin turhaa ja tappavaa suhteelle kuin se, että joutuu oman itsensä pistämään toisen taskuun. Älkää kokeilko, se ei kannata.
Nimim. "Kaikkea ei tarvi itse kokeilla"
Mieshän se yli laidan, vain hyvät jutut saa jäädä nautittavaksi ;-)
Oikein toimittu. Weivasit oman tahtosi omaan taskuusi ja otit opiksesi. Kaikista ihmissuhteista on muuten aina jotain opittavaa, sinulla nyt vaikka huomata, että kylmäsavulohta kohtaan tuntemasi ennakkoluulo olikin vain luuloa ja opit tietämään.
Hassuksihan sitä ihminen tulisi, jos jokaisen pieleen menneen ihmiskohtaamisen jälkeen jäisi surkuttelemaan, että hukkaan meni sekin aika. Ei mennyt, oppia tuli taas yhden ihmissuhdekurssin verran.
Epäjärjestyksensietokyky on piintyneimpiä persoonallisuuden piirteitäni. Pahin mahdollinen mies minulle olisi sellainen, joka kärsii kaaottisesta kämpästä, muttei itse siivoa, kunhan vaimolle räksyttää. Sellainenkin olisi aika ahdistava, joka koko ajan putsaisi paikkoja ja nalkuttaisi järjestyksestä. Eikä hiljaa puurtava mieskään hyvältä tuntuisi, kun itselle tulisi siitä syyllinen olo.
Liki kolmen vuosikymmenen kokemuksella totean, että minulle parhaaksi on osoittautunut mies, jota sotku haittaa just yhtä vähän kuin itseänikin.
Minä suunnittelen vuoron perään murhaa ja itsemurhaa, kun umpisiistinä (kliinispuhtaan äidin kasvattamana) elän hamsterin kanssa. Välillä ei tiedä itkeäkö vai nauraa, mutta parasta on, kun pienellä räksytyksellä saa toisen mukaan siivoamaan, ja sitten herkutellaan päälle puhtailla lakanoilla ja lutrataan lattiat olohuoneessa. ;-)
Me ollaankin sitten näemmä samoilla miesmarkkinoilla vonkaamassa. Paitsi, että meanderiassa pärjää vain, jos lisäksi sietää huonohkoa autonhallintaa, ei naputa aika yksipuolisesta ns. ruuanlaittotaidosta eikä vaivaannu vaikka sitä höpörapsuttaa toistuvasti.
Täällä ollaan muuten ihan sykyrällä osaksemme tulleesta huomiosta. Siis että harvinainen vieras, Sun äitis, tuli näin yllättäen käymään.
MaryB, ehkä sinun todellinen minäsi on vielä piilossa äitykän harhaoppisen kliinispuhtaan kasvatuksen tuoman kiltin tytön pinnan alla. Tai ehkä Reiska ei ole vielä löytänyt sisältään sitä puhtoista asioiden järjestykseensaattajaa. Mutta kyllä se siitä. Eihän teillä nyt vielä ole edes peruskurssi päättötyövaiheessa.
Voi...tämäpä olikin hauska asia ottaa käsittelyyn. Kun tutustuin rakkaaseeni, hänen kotinsa oli kaaos, minun tiptop. Nyt yhteinen pesämme on hallittu kaaos/sekamelska:-D Kyllä meillä siivotaankin, mutta olen alkanut luovuttamaan siinä toisen vaatteiden keräämisessä lattioilta, tuolien selkämyksiltä, hyllyistä... Joo, mutta toisaalta olen saanut rajoitetun porttarin pyykkikorille/pesukoneelle (juontaa juurensa kloriittiin ja silkkisiin vaatteisiin), joten sitäkään ei saa tehdä. Tässä on vuosien kuluessa taantunut tuon siivoamisen suhteen.
Poikamiesvuosina kämppä oli todellakin siisti ja kaikki järjestyksessä. Nyt (johtuen molempien kaiken-tarpeettoman/tarpeellisen-keräysvimmasta) elämme siis hallitussa epäjärjestyksessä. Kiehtovaa...eikös olekin?
Tässä se taas nähdään. Mitä useampi persoonallisuus, sitä parempi. Ei käy elämä pitkäksi.
Freedom, minulla on vahva käsitys, että jokaisessa ihmisessä on elämän muokkaamia tapoja, joiden pohjana on enemmän tai vähemmän oma persoona ja vähemmän tai enemmän äidin/tyttöystävän/kummin kaiman vahingossa tai vasiten syöttämiä tapoja ja uskomuksia siitä, miten olisi hyvä elämässä menetellä. Elämä opettaa sitten sieltä karsimaan sen olennaisen ja voihan siis olla, että hyvinkin sisälläsi on kaiken aikaa piillyt pieni kaaos, joka on vaan odottanut hyvää syytä päästä valloilleen.
Ja Sedikselle tiedoksi, että juuri noin voi menetellä vain professorismies: viisaasti selustansa ja edustansa turvaten samalla varmistaen, että sekä oikea että vasen käsi lepäävät tukevasti elämän puolapuilla.
Olet varmaankin oikaeassa...anteeksi, että avasin sisimpäni. Väärällä hiekkalaatikolla...minä...siis...hän...pus, hei...
Tämä on juuri oikea hiekkalaatikko sydämien availuun. Täällä on hyvä harjoitella tositilanteita varten.
Minulla kävi pienen painimisen jälkeen säkä. Löysin nimittäin miehen, joka on himosiisti, mutta haluaa tehdä kaikki hommat itse. Kunhan opin pyyhkimään pesualtaan joka kerran, kun täytän teepannun ja sen sellaista, minulla on olo kuin siamilaiskissalla. Kunhan mies vain oppisi, että minun vakosamettifarkkujani ei tarvitse prässätä! Kenkäni saa kiillottaa, koska kerran ei niitä sellaisina kestä. Kännykkänikin se pahus kiillottaa. Silmälasini saan pestä itse.
Selvitykseksi: ukko on entinen aktiiviupseeri, armeijan opettama, ja nyt työkyvyttömyyseläkkeellä, joten koti on hänen reviirinsä.
Mikäs sen hienompaa. Kuin olisi täysihoidossa. Jos se ei sinua häiritse, niin hyvä niin. Ostat vaan sellaisia vaatteita, joita saa prässätä.
En oikein osaa päättää, että tykkäisinkö, jos joku korjaisi kaiken aikaa jäljiltäni tavaroita. Mutta niinhän sen tietty pitäisi mennä, että kukin toteuttakoon omaa mieltymystään ja toinen ei siitä suuttuko.