Mitäs pahaa hyvässä on?
Milloin viimeksi olet törmännyt hyvään ihmiseen, siis todella hyvään. Sellaiseen, joka jakaa kanssasi vähäiset eväänsä, antaa sinulle viimeisensä, katsoo, että pärjäät? Et usein? Ja jos tapaat, epäiletkö, että hyvän takana on todellisuudessa koira haudattuna. Etkä sitten uskalla ottaa sitä hyvää vastaan. Valitettavasti tosielämässä takana usein onkin, liian usein. Saduissakin on, joten ihmekö tuo, jos usko on heikko. Mutta jos ei yhtään koskaan uskalla uskoa hyvän olemassaoloon, voiko oikeasti olla onnellinen? Aivan. Katsoin eilen Veikko Huovisen ja Markku Pölösen Koirankynnen leikkaajan. Olisipa jokaisella ihmisellä oma Eetvi, ihminen, jonka kantoapuun voi luottaa. Tai ehkä se on niin, että jos on kuin Mertsi, pyyteetön ja lapsenmielinen, niin sitä kannatellaan. Olisikohan niin onnellisesti suunniteltu, ehkä jokaisella kuitenkin on jossain joku, joka ajattelee, että minkä on tehtäväkseen saanut, siitä on ihmisen vastattava. Minäpä haluan uskoa, että on. Mutta minähän uskon enkeleihinkin. Elokuvan jälkeen hymyilin Mertsin leveätä, viatonta hymyä vielä monta tuntia. Ensin tietenkin itkeä tirautettuani toistuvasti. Koirankynnen leikkaajassa on jotain samaa kauneutta, lämpöä ja kuvarunoutta kuin Dersu Uzalassa.
Minun henkilökohtainen ongelmani on, että perusluonteeni haluaa luottaa ihmisiin vaistomaisesti mutta elämä on riipinyt siivistä sulkia sen verran, että lähelle päästäminen ei ole ihan yksinkertaista. Halua luottaa ja olla samalla uskaltamatta luottaa, halua uskoa samalla peläten pahinta, siinäpä painimattoa kerrakseen. Ottaa aikansa aukaista se luottamuksen viimeinen haka mutta kun sen on avannut, minun siipeni sulkeutuvat lämpimästi enkelitehtävän ympärille. Jokaisella ihmisellä pitäisi olla enkeli, jonka siipien suojassa tietää olevansa, joku, johon voi luottaa, joku hyvä ihminen. Minä haluan olla sellainen. Minulla on sellainen.
Joidenkin asioiden ei soisi katoavan maailmasta: uskollisuuden, hyvyyden, luottamuksen ja lojaaliuden. Eikäpä ne säily, jollei niitä vaali. Eiköhön se ihminen ole periaatteessa niin suunniteltu, että teoriassa ja tolkuissaan on pienenmmän ja heikomman puolella, vaikka käytäntö sitten jo monasti ontuukin.
Jälkipuheet
Anteeksi epämääräisyyteni, mutta minun mielessäni jokin teennäisen tuntu kampesi ajatukset Koirankynttä vastaan. Olen tosin nähnyt sen vain kerran - toiseen ei nyt ole edes tarvetta. Paljon useammin katsomani Dersu Uzala on yksi mielielokuvistani ja tämä saa taas kaivamaan sen esille. Josko sen ehtisi jonain päivänä palauttaa mieleen. Näistä henk. koht. tuntemuksista yleiseen: hienosti pikattu vertaus, joka ei ole yhtää niin mahdoton ajatus kuin se aluksi kuulostaa. Se olisi ollut ihan mukava keksiä itse, mutta epäilemättä joudun tyytymään sen lainaamiseen...
Tunnistan tuon teennäisyyden tunnun, joka useinkin vaivaa minua elokuvissa. Jostain kummasta syystä juuri tässä kuvassa en sitä häiritsevyyteen asti tuntenut. Jossain kohdin pienesti kuitenkin. Mutta ehkä se onkin nin, että kun on sopivasti viritetty mieli, se antaa helpommin anteeksi asioita, jotka toisen kerran ärsyttäisivät enemmän. Usein vaivaa myös näyttelijävalinnat ja kieltämättä joissain kohdin Franzen tuntui väärältä roolissaan, mutta ei häiritsevästi. Sen sijaan Reimaluoto oli se, joka kyyneleet irrotti. Niin, Korpisaran Tuuli, tuo suuri diiva, joka loistavasti näytteli Sakkea.
Olenko mä hienosti pikannut jotain. Ja itse The Sedis sanoo niin. Wau!