Varma alastulo
Olen ihmetellyt, että miksei minulta viikonloppuisin synny mitään oivaltavaa tekstiä, ei mitään nokkelaa, puhettakaan muka-syvällisestä pohdiskelusta, ei edes kökkötekstillä kuvattuja tapahtumia, jos niitä nyt olisi tapahtunut. Onneksi ei sentään tarvi yrittää olla hauska, kun kerta naisblogisti ei voi olla hauska, eikä osaa. Tosin herää kysymys, että miksi pitäisi? Miksi naisen sen paremmin kuin kenenkäänkään tarvitsisi hauskuuttaa ketään. Päiväkirjassa? Siis omassa elämässään? Niin miksi? Mutta kun siis eikunei, ei synny yhtään mitään. Tämä viikonlopputyhjäpäisyys on tosin kovin terapeuttista, ei siinä mitään. Olenpahan vaan ihmetellyt. Vaan enää ei tarvi ihmetellä, Ugus sen oivalsi: "Terävimmät havainnot maailman kulusta näyttävät syntyvän noin 15 minuuttia sen jälkeen kun herätyskello on rääkäissyt. Siitä loppupäivä onkin sitten älyllistä alamäkeä." Sehän se. Noinhan se juuri menee, ja viikonloppuisin ei herätyskello rääkäise. Alamäessä on sunnuntaina ohitettu jo alastulorinteen kriittinen piste. Se, jonka jälkeen kaatuu väkisin, ainakin jos yrittää tyylikästä alastuloa.
Viimeisin oivallus perjantaina vankilan herätyskellon soitua: "Elämässä on asiat otettava sellaisina kuin ne tulevat vastaan. Niistä suodatetaan se mikä niistä irti saadaan, ja mitä ei pystytä käsittelemään, sen annetaan mennä. Kun muistaa olla onnellinen kohdalleen osuvasta sen sijaan että olisi onneton ohi menevästä, on saavuttanut jo paljon."
Kaiverran tuon korvieni väliin.
Jälkipuheet
Jaa-a. Entäpä sitten jos on jo valmiiksi turvallaan rinteessä? Minusta tuntuu, että olen hauskuuttanut ihmisiä oikeassa elämässä ihan tarpeeksi. Itselläni ei vaan useinkaan ole niissä tilanteissa ollut kovin hauskaa. Mutta kaikki on suhteellista.
Vaikeanpa heitit. Jos on hauskuuttanut muita olematta itse ollut hauskuuntunut, on ilmeisesti saavuttanut jonkun olevaisuuden tuonpuoleisen. Tosin eihän siinä mitään järkeä ole, niinkuin ei oikein missään. Mutta varsin vähän kyllä siinä, että turvallaanolo on jonkun mielestä hauskaa. Edes kuvaannollisesti.
Miksikähän se muuten muka on hauskaa. Ei minua ainakaan naurata kenenkään turvallaanolo. Tosin minua ei naurata paljon oikein mikään muukaan useinkaan. Ja sitten taas sellaiset jutut kyllä, jotka eivät ole naurettaviksi tarkoitetut. En muista, että olisin koskaan nauranut oikein tosilleen millekään kirjoitetulle jutulle. Joskus jollekin tilanteelle kyllä, mutta kirjoitettuna sekään ei ole hauska. Ai niin, mutta nainenhan ei ole hauska. Mutta en kyllä miestenkään kirjoitetuille jutuille.
No tämä nyt taas lähti käsistä.
Jos on vartti kellon soinnin jälkeen fiksuimmillaan niin se lienee hetki kun hytisee puoli tajuttomassa tilassa suihkussa..ja siitä alamäki, hmm.. miten ihmeessä molen selvinny päivästä toiseen. Ilmeisesti vaatimukset ei oo kovat.
Väärä hetki olla suihkussa, kun siellä ei voi kirjoittaa oivallustaan ylös [mikä hassu sanonta, miten niin "ylös"]. Juuri tuon vartin marginaalin käytän suihkuun ja asetun just sopivasti pöydän ääreen, jotta voin kirjoittaa kirkkaimmat ajatukset muistiin. Niinä päivinä, kun niitä ei missään näy, on aikataulu pettänyt.
aih..mut torkku on kymppäminsan.. Mun täytynee rukata aamun aikataulua.
Jos et herää ekaan prähdykseen muuta kuin painamaan torkkua, ei sitä lasketa. Vasta viimeisestä alkanee laskenta.
Viisitoista minuuttia on juuri se aika, jossa ehtii ravistaa yön hyhmän yltään pois.
Mea, minua häkeltää että jaksat näin vaikuttua harppovista ajatuksistani. Onnistuneet oivallukset ovat niitä ruusuja ajatusten paskatarhassa, vai miten se sanonta meni.
Hauskuus blogeissa on muuten mielestäni ihan lukijasta kiinni. Huumori löytyy elämäntapahtumien kertaamisen sijasta siitä, miten kirjoittaja niihin tapahtumiin suhtautuu. Hienovarainen piikikkyys saa minut helpoimmin hymyilemään. Niinkus varmaan jo tiedätkin.
Mie tiedän. Minäkin vaikutun aina takuuvarmasti siitä, että joku osaa piikitellen nauraa itselleen. Sillä tavalla ovelasti, että samalla tulee nauraneeksi ilmiöille, tai toisinperin. Mutta sinähän tiedät. Sitähän me teemme tämäntämän.
Ruusut elämän poluilla eivät ole vain tanssimista varten, niiden piikkeihin on tarkoitus tarttua. Minulla on varmaan joku aivosolukko viritetty juuri sinun harppovien ajatustesi oivaltamisen iloihin.
Tottakai me nauramme piikikkäille jutuille. Emme kai muuten olisi matkustaneet Intian kylmille aroille gurun ohjattavaksi ja viettäneet siellä piikkimatolla puolisen vuotta liian pieneen tunikaan kääriytyneenä. Mutta ei siellä kyllä naisia näkynyt. Paitsi öisinä hetkinä, kun piikit painoivat kylkiin niin, että meinasi tulla painajaisia: pilalehden naistoimittajat kiusasivat tasa-arvovitseillä... I
Naisia ei siellä ollut tietenkään, koska ne tunikat ei näyttäneet hyviltä päällä. Tiukkuus ei tokikaan ollut este, mutta minua esimerkiksi ei miellyttänyt väri, joten olin kotona sen aikaa ja ruksitin parisuhdetestejä Cosmosta.