Olen ikäni ollut jonkinlajin yksinäinen sudenpentu, syrjäänvetäytyjä ja tarkkailija, en kenenkään lähelle menevä tai lähelle päästävä, varautuja, aina muureja pystyssä pitävä varovainen valpastelija, huonosti itseään ilmaiseva ja ujo. Olen ollut sitä mieltä, että minun omanlajiseen maailmaani ei kukaan halua tutustua tai jos haluaakin, ei sitä ymmärrä. Minä olen aina ollut vähän ypö. Mutta elämä opettaa, siperia on oikeinkin hyvä opettaja. Kun vähän potkii muurinsa rapautuneimpia kiviä ja antaa valon tulla sisään, näkee itsekin ulos ja huomaa, että ei sitä niin erinomaisen merkillinen olekaan. Maailmassa on muitakin, jotkut ihan sielujen samalla aallonharjalla. Toisesta ihmisestä voi hyvinkin nähdä itsensä, jos tarkasti katsoo ja oikeata ihmistä. Ei aina tarvitse itse kaikkea kokea ymmärtääkseen. Usein kuitenkin täytyy. Useammin kuin olisi suotavaa.

Aluksi kirjoitin päiväkirjaa vain purkaakseni ypöä sydäntä, joka oli pakahtumaisillaan sanomisen tarpeesta. Kun se tarve oli täytetty, tuntui kuin olisin löytänyt itsestäni vanhan tutun ja sitä tunnetta sitten oli tarve jakaa, vähän niinkuin juttelin itseni kanssa. Vähitellen kirjoittaminen muuttui keskusteluksi lukijoiden kanssa; kirjoittaessani mielikuvittelen henkilön, jolle juttelen. Joskus puran tietoisesti jonkun syherön tai kirjoitan sen näkyviin toivossa, että se siinä ollessaan toimii siedätyshoitona. Joskus ihan vaan puran paineita, haen selkääntaputusta, kirjoitan kahvipöytäjuttelua. Kirjoittamiseni on kuin ystävien välistä vuoropuhelua, olkapäinä ja nojaamista sietävinä selkinä toisilleen olemista. Alun ujosta ypöstä on sukeutunut vapautuneempi ihminen, joka mieluusti näkee jonkun perheensä jäsenen beessiruutuiselle keittiönpöytäliinalle katetun kahvipöydän ääressä istuvana ystävyyden talon emäntänä.

Mutta keskittykäämme elämään nyt, tässä ja järkyttykäämme joka kerta kun katsomme siihen heijastavaan lampeen!

-Eräs Viisas Nainen