Selvittyäni eilen hengissä kuolettavasta kurssipäivästä ja ehdittyäni toteamaan, että yksikään entisistä ongelmista ei ollut korjaantunut ja sähköposti oli turvollaan uusia, pääsin tunnin ylityön jälkeen kotimatkalle myöhästyen kahdesta bussista. Koukkasin vielä postin kautta hakemassa kymmenkiloisen paketin, jonka raahasin peilikirkkaina loistavien hiekoittamattomien katujen kautta kotiin todetakseni vain, että avaimeni ei aukaise ovea. Moneen kertaan tarkistettuani, että ovessa tosiaan lukee MEA ja avain on se oranssimerkitty, soitin huoltoon, joka puolen tunnin odottelun jälkeen ronklasi oven auki. Vihdoin sitten sisäydyttyäni kasasin vehkeen vain huomatakseni, että se oli virheellinen. Itkuraivokohtauksen jälkeen ajattelin lohduttaa itseäni tekemällä jotain oikein hyvää ruokaa ja kattamalla kauniisti ja kynttilät ja kaikkea, tiedättehän, sitä naisten lohtutouhua. Ajatuksen virkistämänä purin sitten laitteen ja paiskoin osat takaisin laatikkoon, avauduin hiukan toimittajan sähköpostiin ja palasin keittiöön huomatakseni, että hieno päivälliseni oli kärvähtänyt, joten söin sitten kummemmin kattamatta ne kahdeksan hiiltynyttä kalapuikkoa suoraan pannulta ja päätin, että elämä on nyt minua ihan riittävästi koetellut. Minä olen kiltti jo. Älä lyö enää.

Mutta pientä ne olivat minun murheet oikeiden ongelmien vierellä. AL:n yleisönosastossa on jo pitkään käyty "keskustelua" selkärepuista busseissa ja nuoriso on siellä todistellut, miksei reppua voi selästä riisua. Onhan se jo aika rankkaa, kun reppu on niin raskas, että sitä ei kertakaikkiaan jaksa kantaa kädessä [äitiköhän sen aamulla selkään nostaa] mutta että elämä on niinkin julmaa, että reppu on pidettävä selässä bussissa henkilökohtaisen turvallisuuden tähden, että jos joutuu tappeluun, niin on helpompaa, kun molemmat kädet on vapaana. Elämä on julmaa. Maailma on niin väärin.

Mutta valoisampiin puoliin: liukastuskaaduin aamulla vain kerran ja satutin vain toisen jalkani.