Muutaman tarpeellisen, kodin puutostilaa täydentävän asian hankkimiseen meni koko päivä. Ja siinä sivussa tarttui hihoihin kaikenlaista oheistettua tyrkytettä ja eipä aikaakaan, kun huomasin repun pullottavan ja selkäpiitä karmi ajatella, mitä se kustansi. Jotenkin eurot ovat sekoittaneet käsityskykyni ja mikään ei oikein tunnu maksavan mitään. Joku aika sitten sitä vielä laski ne päässään markkoina ja kauhistui ja jätti hyllyyn. Nyt ei enää laskuri nakuta pikkusummien kohdalla, kaikki tuntuu vaan edulliselta. Ja sitä menee karvoineen päivineen taas siihen vanhaan halpaan: 1.99 ja 2.99. Juuei, ei maksa paljon, ei kahtakaan euroa ja alle kolme. Kunnes sitten jossain vaiheessa jysähtää tajuntaan koko karsea totuus.

Ihmettelen minä niitä kiltin ja nöyrän näköisiä miehiä, jotka uskollisin noutajailmein seuraavat emäntiään kasseja kantaen naisten osastolta liiviosastolle ja sieltä kemppariosastolle. Ihmettelen. Miksei ne vaan jää kotiin ja pidä löysää. Miksi?

Ja miksi muuten ripsivärejä pitää olla niin saakelinmontaa sorttia: on tuuheuttavaa, pidentävää, extra-pidentävää, volumizeriä, lash revolutionia, carnauba-vahallisia, microfibereitä, elastoflexiä, silkkiproteiinia ja jokaisessa erilainen harja, joka jokainen on parempi kuin se toinen. Kun minun mielestä se nyt on yksi hellunhailee, kunhan jotain väriä räpsyissä on. Kuka muka koskaan on sanonut naiselle, että "Tosi makeet noi sun pitkät ja tuuheat lash revolutionaariset silkinpehmeät ripset". Ei kukaan. Jos ripsarit myytäisiin litran pulloissa, niin eivät viitsisi niin montaa merkkiä pitää myynnissä, kun ei mahtuisi hyllyihin. Olisi helpompaa. Ja varmaan niin edullisempaakin.