Koko viime viikon ihmettelin hiukan, että miten minun aamuni ovat käyneet niin lyhyiksi. En ehtinyt yhtenäkään aamuna töihin aikoihin, jolloin ennen olin jo ollut työpöydän ääressä kahvimuki kourassa pitkään. Eilen vasta huomasin, että herätykseni oli ollut tunnin myöhässä koko viikon. Automaattini johdatti minut aamun rutiineiden läpi, enkä kertaakaan tullut tarkistaneeksi aikaa. Nyt ymmärrän, miksi aamuäänet rapussa olivat erilaiset ja miksi näin ihan outoja ihmisiä kotipihassa.

Alakulo ei nyt ota millään väistyäkseen, joten valjastin Pavlovin koirat piristämään: vaihdoin aamuni käynnistymään musiikkiin, joka nakkaa päähäni miellyttävät aatokset ennen kuin edes herään. Lisäksi muutin kännyn tekstiviestin merkkiäänen takaisin sellaiseksi, jolla olen saanut ne kaikkein mukavimmat viestit. Ongelmana on nyt enää työsähköposti, joka kilahtaa juuri sillä samalla äänellä kuin aikoinaan kotisähköposti, jonka ääreltä en poistunut metriä kauemmaksi varmasti kuullakseni plingin, joka valaisi päiväni. Nyt joka kerta, kun työkoneestani kuuluu postiääni, ehdin jo pieneksi hetkeksi ilahtumaan, ja koska ilahdus ei ole aiheellinen, alakulotun vaan lisää.

Koska lievät keinot eivät tunnu nyt riittävän, voisin siirtyä järeämpiin. Kunnon nauruterapia auttaisi varmasti, vaikkapa jonkun elokuvan avulla, mutta liekö vika minussa, elokuvissa vai molemmissa, kun en ole vielä löytänyt yhtään rainaa, joka oikeasti, rätväkkäästi ja aidosti naurattaisi. Onko tyytyminen takuuitkettäjiin, jotka onnistuvat aina tuottamaan puhdistavan vollotusreaktion. Jospa katsonkin tänä iltana taas Once Were Warriors'n, se toimii aina.

Eilen onnistui itkettämään Rainbow Bridge. [Kiitos runosta Minnalle ja Kuiskulle ja lohdutuksen sanoista yllättävän monelle myötäpolkkaajalle.]

Ei vaan, kyllä itkeminen nyt saa jo riittää, onhan niitä muitakin konsteja: lohtukakkutaikinan syönti auttaa aina. Viikonloppuna saattaisi meillä saada vaikka tiikerikakkua.