Eilinen päivä oli kuin enkelin hengitystä. Kiersin järven ympäri ja jokainen mutka tuntui hyvästijätöltä: aurinko ei enää syyskuussa ole sama kuin kesällä, se lämmittää ja valaisee, mutta silti siitä puuttuu jotain. Syksyinen aurinko on haikea. Järvilenkki oli kymmenen kilometriä pitkät jäähyväiset kesälle ja kasvun ajalle ja koiraystävällekin, jonka kanssa opettelimme sillä polulla yhdessä lenkkeilemään. Koiranpoika harjoitteli jäniksen metsästystä ja minä mäyräkoiran metsästystä. Molemmat opimme, että nopeampi voittaa, mutta viisaampi antaa periksi. Kun toinen lopulta oppi, toinen uupui, sellaistahan se elämä on.

Sitä luulee niin monenlaista asiaa tietävänsä, hallitsevansa, ymmärtävänsä, mutta vasta kokemuksen kautta oivaltaa asioiden tärkeysjärjestyksen, jossa piikkipaikkaa pitävät luottamus, ystävyys ja välittäminen. Maailmassa on niin paljon pahaa, julmuutta ja pettämistä, että itkettää. Pienen ihmisen ei auta kuin yrittää tehdä omasta maailmastaan sellainen, jossa voi katsoa kaikkia silmiin. Elämä jättää joskus koetellessaan sieluun tyhjän tilan kaikille, jotka joutuvat luopumaan, mutta kaikella on luultavasti tarkoituksensa. Itse asiassahan ei ole olemassa sellaista kuin tyhjä tila: se on olemassa, jotta siinä sielu voi hetken levätä, se on siinä tyhjänä täytettäväksi, kunnes on valmis ottamaan uutta vastaan.

Luin eilen jostain, että sateenkaari on kuin taivaalle heitetty värikäs huivi. Eikös se sateenkaari synny sateesta ja auringosta. Niinkuin elämä itse. Ja aurinkohan sen lopulta voittaa, aina se pyyhkii sateenkaaren pois ja aina se nousee.