Aamuhetki turhan lyhyt
Minulla on pienehkö ongelma. Semmoista, että kun aamuisin pääni ryhtyy hirveällä jyskytyksellä tuottamaan ajatusta ja lähes joka käänteessä pieni polkkaaja minussa kuiskaa, että tästä voisit blogata, mutta en sitten ehdi tai jos ehtisin, niin taustatietoja en kuitenkaan kerkiä tutkia. Jos jätän aamiaisen väliin, saatan nuo ehtiäkin, mutta sitten alkaa se viilaus ja asettelu ja kohta on villakoiran ydin taas lakaistunut maton alle. No tämän oppineena yritän sitten illalla kirjoittaa, kun olisi aikaa noihin aamulla uupuviin osioihin, mutta siellä taas hanittaa se, ettei pää enää rymistä, ei kuulu kuin huminaa veren paetessa jalompiin osiin. Tuota siinä sitten mitään. Ja jos väkisin kirjoitan, tuntuu se aamulla juuri niin väkisin väännetyltä kuin se onkin, että hävettää ja sitä sitten rustaamaan parempaan asuun, jolloin karkaa koko kennel käsistä.
Tuon piti olla johdatus tähän seuraavaan aiheeseen, mutta kuten tavallista, sekin karkasi pois tiekseen. Eli siis blogittamiseen. Tulokkaita lukiessa huomasin taas kerran, miten pieni on se aika, jonka untuvikolle antaa vakuuttaa minut pamauttamiseen saakka. Ja mikä se sitten on, joka laittaa ruksin piirtämään? Jonkinlainen tunne, että tämä puhuu samaa kieltä, ajattelee notkeasti, käyttää kirjaimet kauniisti, puhuu nokkelia ja saa minut hyvälle tuulelle. Jotain samaa siinä on kuin lihaisten ihmisten keskenään tuntema kemia. Jonkunlainen sukulaisuuden tunne helkähtää päässä ja ruksi piirtyy. Uutukaisista pamahti tällä kertaa Elämää nyt, jonka konttorissa on tyylikkäästi heti oivallettu olennainen; blogeilla on tunteet.
Aamun lehti piristi taas mieltäni: huomasin, että jälleen säästän paljon rahaa, kun ei tarvitse ostaa pihavalosarjaa. Keväisin säästöä syntyy reippaasti, kun mullat, lannoitteet ja perennat voin jättää ostamatta. Kohta onkin se aika, jolloin rahapussini ei kuihdu talvirenkaiden ostosta. Hienoa.
Jälkipuheet
Aamut ovat kallisarvoisia, herään itse aikaisemmin kuin parempi puoliskoni. Välillä hän kuvittelee tekevänsä hyvänkin palveluksen, kun nousee kahvittelemaan kanssani. Joudun hampaitani kiristellen ajamaan hänet aamutokkurassa takaisin sänkyyn, sillä minä itsekkäästi tahdon pitää omat aamuhetkeni itselläni. Silloin syntyvät ajatukset ja koko päivä muotoutuu - ja mikäs sen kamalampaa, jos se ei olisikaan minun päiväni, vaan sen toisen.
Viikonloput ovat sitten asia erikseen, silloin voi vaikka ensimmäisen heräämisen jälkeen herätä uudelleen, jos päivä ei lähde käyntiin mieluisasti.
Tänä aamuna tosin en olisi tahtonut herätä lainkaan, unessa Veeti lauloi ikkunani alla "Stand by me" -laulua, sillä kaverilla on sekä ääni että raami paikallaan, tahtoo takaisin nukkumaan. ;-D
Ollaankohan me nyt ihan varmoja, ettei me sittenkin olla sukua, kuulostaa niin samanlaisesta kuin meikäläisen pesäpöntössä. Tosin minulla ei ole siippaa poisajettavaksi. Jos olisi, niin varmaan nyhvöttäisin vieressä aamut silmät auki ihan siitä ilosta, että sellainen siinä olisi, mutta toki varoisin herättämästä. Minulla on ikävä tapa herätä niin kovin aikaisin, että muut vielä siihen aikaan kuuntelevat Veetiä tai uneksivat muita mukavia, joten kunnioitan heidän aamujaan ja pidän omaa hauskaa iloittelemalla omiani omassa päässäni.
Aamusukulaisuus tunnustettakoon, mutta ei häiritä silloin toisiamme. Sen sijaan puoliskoni on pakottanut minut kierteeseen, jossa etsitään autonrenkaita ja multaa. Toisaalta, sehän ei ole sisäsyntyinen ominaisuus, vaan hankittu. Silti rahapussi laihenee vaarallisesti.
Aamu-unisen ja iltaunisen liitto voi olla parempi kuin samanlaisten, silloin jää molemmille omaa, kallisarvoista aikaa, kunhan muistaa vaan sitä kunnioittaa eikä mene herättelemään nukkuvaa nallemussukkaa.
Onhan siitä multasormisesta renkaanvaihtajasta iloakin, joten kai sitä nyt sen verran venyy.
Luin äskettäi Iltalehdestä (muistaakseni se oli se) jutun pariskunnasta, jonka toinen osapuoli oli ilta- ja toinen aamu-uninen. Kärsivät tilanteesta molemmat aika tavalla: ilmeisesti toisen toimintaa rajoittaa pienessä asunnossa kovasti se, jos pitää yrittää olla herättämättä nukkuvaa kumppania. Kurjaa tuollainen. :/
Minä teen aamupainotteista työtä, ukkelini taas iltaisin tai öisin. Meillä se ei ainakaan elämää häiritse, kaksiossa on kaksi huonetta, ja jos poraamiset ja muut kolistelut tehdään ns. yhteiseen aikaan vaikka vapaapäivinä, ei se kumpaakaan häirise.
Päin vastoin, jaksaa paremmin suhteessakin, kun jää myös omaa aikaa. Silloin osaa arvostaa yhteiseloa aivan toisella tavalla. Minä ainakin hyppisin seinille, jos en saisi lukea välillä ihan omassa rauhassa.
Muistaakseni siinä artikkelissa tai jossain muussa daami oli vielä narrannut suhteen alussa olevansa yökukkuja. Hyi hyi, valehtelu on pahasta niin suhteen alussa kuin sen aikana. ;-)
Luin saman jutun ja muistan jo silloin ajatelleeni, että pari ei ole osannut hyödyntää sitä tosiasiaa, että luonnostaan lankeea tilaisuus omaan aikaan. Oma aika ja tila kummallekin ovat toimivan suhteen kivijalka ja kurkihirsi.
Tosin herkkäuninen saattaa herätä toisen hiippailuunkin, mutta nehän ovat osin tottumis- ja osin järjestelykysymyksiä. Hyvää tahtoa, keskustelua ja huumoria, niin kaikki järjestyy. Noilla keinoilla on kyllä käyttöä parisuhteessa muutenkin.