Ensimmäisen työviikon tilinpäätöksessä ei heijjaamista ole: päivät menneet rattoisasti lähetellessä maileja ihmisille, jotka eivät vastaa tai ole osanneet laittaa automaattia vastaamaan ja soitellessa perään. Epäselvää on edelleen, onko ne lomalla vielä vai taas vai kahvilla vai lounaalla vai lähteneet jo tai eivät tulleet vielä. Mikään ei edisty, paitsi toimenpiteitä vaativien asioiden listan ruksitukset, joilla merkitsen yhteydenottoyritykset. Onpahan hetkittäin olo kuin olisi asiat edistyneet.

Ne harvat lajitoverit, jotka haahuilevat yhteisössä, näyttävät väsyneiltä ja valittavat kesän ja loman surkeutta. Olen raivostuttanut kanssaihmisiä vastaamalla valituksiin, että ei mulla vaan ole lomalla satanut. Se on oiva keino saada kanssaeläjät hermostumaan. Ja sen kun vielä tekee iloisella naamalla, niin avot: taas on jonkun päivä saatu pilalle. Ilahdutan heitä lisäksi mustalla olemuksellani, joka saa muut ihmiset synkistymään. Ei siksi, että minä olisin erityisen synkkänä, päinvastoin, mutta mustat vaatteet otetaan varmuuden vuoksi asiaan kuuluvalla hartaudella. Tosin selkeää epävarmuutta häivähtää kasvoilla, sillä paidassa lukee Pakkopaita ["ei se mitään surra voi, mutta outo se on"].