Se on sitten finaalissa, se loma. Viimeiset lomahetket pilasin pyhäiltana avaamalla työsähköpostin. Virhe oli se: 476 viestiä, vaikka muka oli roskat seulottu jo portilla. Kerrankin posteja selatessani toivoin, että mahdollisimman moni olisi silti roska. Ja vaikka ihan vaan vähän päätin kurkistaa kiireisimmän oloisia, kävi niinkuin kävi: tein kesän ehkä viimeisenä, kauniina sunnuntai-iltana kolme tuntia töitä, joista en koskaan tule saamaan edes päänsilitystä, muusta puhumattakaan. Ja jälleen kerran oli pakko myöntää, että pääsääntöisesti mihinkään ei voi luottaa, sovitut asiat unohdetaan, ihmiset puhuu lämpimikseen ja lupauksilla voi heittää vesilintua, sillä nehän ovat ilmaa, ei ne satu.

Muistutanpa taas kerran itseäni: "Tee vain se, jonka ehdit ja vain työaikana ja lakkaa hyvä nainen murehtimasta etukäteen asioita ja myönnä, että asiat ei aina hoidu niinkuin olet luullut ja jotkut asiat ne vaan pysyy eikä hoidu ennen kuin ne hoituvat tai sitten eivät." Tällä logiikalla pitäisi jo päästä pitkälle. Miksi murehtia, eihän sitä tee muutkaan? Koska olen kiltti ja kuuliainen ja tällaisten naisten varassa on totuttu maailmaa makuuttamaan.

Onneksi minulla edes on sopiva paita töihin. Lisäksi kynnet on lakattu, bikinit vaihdettu hameeseen, jalat survottu korkokenkiin, silmät piirretty päähän, eikun menoksi. Josta tulikin mieleen, että onhan töissäolosta jotain iloakin: siellä on mahdollisuus nähdä uusia, innokkaita opiskelijoita ja niiden kiinteitä, timmejä reppuja. [Kannan täyden vastuun tuottamastani pettymyksestä, ja yritän sopeutua ajatukseen, että kuvauksen kaltaista peppua ei kertakaikkiaan enää ole mahdollista usein nähdä.]