Onnistuin äsken särkemään lasin tuhannen tirskeiksi ja samalla kaatamaan sisällön näppiksen päälle ja nyt yritän irrottaa kyynärpäitä pöydästä, jonka sokerinen uusi päällyste tahtoisi liimata ne siihen kiinni. Tietenkään se näppis ei toimi enää, kaivoin vanhan ja hyljätyn kaapista. Tämähän on ihan käypänen peli, ei ollenkaan niin kirotusvireinen kuin se, joka nyt nukkuu humalaisen autuasta unta.

Edelliset sirpaleet onnistuin tekemään tällä samaisella viikolla baarissa pudottamalla tarjottimellisen kuppeja ja laseja, ja hölmistyneen nolona seistä toljottaessani hämillisen olon juuri pyyhkiessä ylitseni laskiessani, kuinka paljon kupit mahtavat verottaa matkakassaani tuli tiskin takaa tyttö ja sanoi, että "sirpaleet tietävät onnea" ja hymyili. Odottamaton hyväntuulisuus olisi jotenkin pitänyt huomioida ja kiittää, mutta mitäs mitä: yritin olla kuin en olisikaan. Tyhmää käytöstä. Mutta kun ei sitä osaa, kun niin harvoin törmää ystävälliseen henkilökuntaan. Ja miksi niin? Koska asiakkaat ovat niin pöljiä, etteivät kiitä saamastaan ystävällisestä kohtelusta ja pahoittele aiheuttamaansa vaivaa.

Mihin minä joudun sen kaiken onnen kanssa, joka seuraa näistä kaikista sirpaleista? Ja mistä ihmeestä sekin uskomus tulee? Ehkä se on keksitty lohduksi, ettei niin patittaisi. Ja juuei, päivärytmi on edelleen sekaisin: maanantaiksi tätä ei korjaa millään. Yö on muuten ihmeen pimeä.