Paavo ja Kerttu seisovat sairaalan käytävällä epävarman näköisenä. Vuodet ja yhteinen arki ovat painaneet hartiat kumaraan, hiljainen alistuminen ja pelko kuvastuvat kasvoista. Kertun työn kopertama käsi tapailee hermostuneesti käsilaukun lukkoa. Yhteiset vuodet pyörtävät mielessä. Hyvä mies se Paavo on ollut, koskaan ei lyönyt, Kerttu ajattelee.

Pelottaa, jospa se Paavo jää tälle tielle. Vaikka onhan se aika äreä nykyisin, voisi olla helpompaa yksin. Katseita ei vaihdeta, käsi yrittää ottaa toisesta mutta muuttaa mielensä. Jos joku näkee. Viisikymmentä vuotta yhdessä. Kyllä se tietää.

Kerttu nykäisee valkoisen pitsineuleisen villatakin lievettä ja kysyy hiljaisella äänellä hoitajilta, onko ruuan kanssa punaista maitoa, kun Paavo ei juo muuta. Paavo seisoo vieressä harmaassa puvussaan kädet selän takana, lippalakki päässä. Harmaat pehmeät kengät hiljaa käytävän kiiltävään pintaan nasahtaen suu mutisee hiljaisia ajatuksia.

Paavo jää sairaalaan. Kerttu pyyhkäisee salaa kyyneleen poskeltaan. Huomenna lapset tulevat Helsingistä.