Vauvana olo on helppoa, kun ajatus pyörii vain oman navan ympärillä, kun tarvitsee uskoa vain siihen, että aina kun jotain tahtoo, voi vain huutaa ja asiat järjestyvät. Lapsena elämä mutkistuu, kun tahtomista on niin paljon. Elämää alkavat ohjaamaan suu ja silmät; kaikki, mikä maistuu tai näyttää hyvältä, on saatava. Huutaminen ei enää aina autakaan, ja tahdottavaa on paljon. Lapsi alkaa siis ajatella, että aikuisempana saa kaiken ja tahtoo kasvaa pian. Mutta elämä muuttuukin teininä erilaiseksi, sillä tahtomisen säätelijä laskeutuu yllättäen silmistä lantiolle, joka alkaa sanella ajatusten kulun. Jotkut ovat jääneet tälle tasolle ja ajattelevat lopun ikäänsä lantiollaan. Siinä vaiheessa uskotaan jopa rakkauteen, joka lantiolla ajatellen on tunne, joka tuntuu hyvältä, ei sen monimutkaisempaa. Aikuiseksi tietää tulleensa, kun ohjaava yksikkö palaa päähän, ja suunnan näyttäjäksi tulevat aivot, joissa on ihan itse luotu mielikuva asioiden oikeista laidoista ja niitä kohden aikuinen aivoituksissaan pyrkii. Mielikuvat hän on synnyttänyt uskosta tavoittelemisen arvoisiiin asioihin, joista vähäisimpiä eivät ole ne oman navan ympärillä pyörivät jutut. Elämän kiertokulku käy siis oman navan ympäriltä silmiin ja suuhun, tekee mutkan lantion kautta aivoihin ja palaa oman navan ympärille. Elämää säätelee yhtä kaikki aina se sama: minäminä.

Haeskelin nettilän avaruudesta kuvaa tähän postaukseen, ja osuin blogiin, joka vaikutti jotenkin tutulta: Mea vita. Paitsi että menopaussin tagline on lähes sama, on meillä muutenkin samaa näköä. Sitäpaitsi minun kylppärini seinää kiertää tuo sama kuvio, joka tarkoittaa elämän kiertokulkua.

Quid est beata vita? Securitas et perpetua tranquillitas.
"Mitä on onnellinen elämä? Mielenrauha ja jatkuva levollisuus." -Seneca