Suku juhlii
Sukujuhlat ovat minulle kuin syvyyssukellus jään alle silmät kiinni; olo on shokin ja sokeuden välimaastossa jäätävän kankea. Koska olen hyvin huonosti ihmisjoukoissa viihtyvää lajia, olen hakeutunut pois seurustelutilanteista ja päätynyt kuin itsestään keittiön puolen huoltojoukkoihin. Siellä olossa on monta hyvää puolta, joista yksi parhaista on saada syödä kunnon pöydän ääressä. Jokainen tietää, mitä muita asentoja on tarjolla, kun yrittää syödä, juoda, seurustella, nyökytellä, hymyillä, kätellä, kannatella kuppia ja lautasta yhäaikaa samalla sekä istuen että seisten ollen kaiken aikaa valmiina vastaamaan arkaluonteisiin kysymyksiin, joita uteliaat vanhemmat sukulaiset sinkoavat itseoikeutetun vaativasti.
Parit edelliset juhlat olen ollut boolivastuussa, äitini varmaan ajatteli, että humalainen vieras vähemmän välittää, vaikka olenkin hiukan kouliintumattomampi sukulaisseurustelun taidoissa. Booli on perinteisesti meidän suvun juhlissa timakkaa, maistuu hyvälle ja menee päähän kuin kahden tuuman rautanaula. Sain kirjoitetut ohjeet tarkkoine mittoineen ja valmiiksi annosteltuna hedelmät. Ensimmäinen booli onnistui hienosti ja oli kaunis ja raikas jääpaloineen hedelmineen. Kun kulho tuli tyhjänä takaisin [paitsi tietenkin hedelmät olivat jäljellä pohjalla], käytin hiukan soveltavaa ja kokeilevaa mielikuvitusta ja vanhoja hedelmiä, enkä suotta lantannut turhilla jäillä. Jatkoin kokeiluja yhä laveammiksi pyrkivillä virittelyillä, mutta toki aina samoilla hedelmillä. Kaikki tykkäsivät boolista. Ja humaltuivat kiitettävästi. Ja olivat oikein puheliaita ja vuolaita kiitoksissaan. Erityisesti boolimestaria kiiteltiin värikkäin sanakääntein ja reippain halauksin. Äiti ei kiitellyt, vaikka säästin melkoisen määrän hedelmiä.
Voi olla, että ei tarvi enää mennä sukujuhliin ollenkaan. Viimeksikin setä putosi kiveltä puhetta pitäessään. Syytti äitini siitä minua ja liian vahvaa boolia.
Jälkipuheet
Äidin suku on kovaäänistä, remakkaa ja viinaan menevää juhlijaporukkaa, heidän kanssaan aika ei tule pitkäksi, sen sijaan illat käyvät lyhyiksi. Sen sijaan isän puolen suku on enemmän uskonnollispainotteista niuhosakkia, jonka kanssa tuli tavattua vain pakollisissa tilainteissa, sen takia varmaan heitä ei enää monta jäljellä olekaan, tukahtuvat raukat.
Mieluummin kertarutina kuin ainainen kitinä. Jatka sinä vaan boolintekijänä, saatte ainakin sukuun ikimuistoisia tapahtumia. ;-)
Ettei vaan oltaisi samaa sukua, kuulostaa niin tutulta tuo sinun äitisi suku. Sinkkuna olemisessa on muuten sekin hyvä puoli, että on vain yksi suku ja sekin niin tuttu, että tietää jo, mitä on odotettavissa. Hauskaa porukkaa kaikki tyynni, ei siellä itse asiassa tarvi paljon seurustella, riittää, kun booli on vahvaa ja hymyilee sedille ja tädeille.
Boolimaijana on kiva olla, saa paljon aiheetonta kehua ja löyhäsuisimmille kun tekee tiukempaa kuppia, niin viihdyttävät muitakin.
Suomalaisethan ovat kaikki sukua toisilleen, tosin jos minä saan valita, armahaiseni suvun jätän suosiolla rauhaan, ne vasta vistoa porukkaa ovatkin. ;-) Siellä lasketaan jokainen suupala ja kulaus.
Tuli muuten noista boolihedelmistä mieleen se nuoruuskeikaus, kun tuli syötyä seuraavan aamun krapulaan hedelmäsalaattia ja senhän arvaa, että känniinhän siitä joutui.
Sekin on boolimestarina olon hyvä puoli, että saa tosiaan syödä illan päätteeksi ne hedelmät: ovathan ne hiukan kärsineet jo siinä vaiheessa, mutta vastapainoksi imeneet itseensä lukuisien maljojen parhaat töpinät.
Hedelmäsalaatin jälkeisessä tilassa ei tunnu missään, vaikka saisi huonompaakin palautetta.