Wapusta olen aina kadehtinut vain tupsulakkia. Aikanaan pikkukaupungissa pikkulikkana näin wappujuhlissa paikallisessa pikkupuistossa elämäni ensimmäisen tupsulakin ja päätin niiltä pieniltä jaloiltani, että sen haluan. Koko kouluajan tähtäsin wain siihen, että polyteekkariksi alan, mutta kun warsinaisesti humanisti olin, ajattelin, että arkkitehtina voisin olla vaikken niin insinörttiyteen tuntenutkaan wetoa. Mutta se lakki. Ei sitten tullut arkkitehtia minusta, waan tuli humanisti. Hyvä niin. Teille kaikille, jotka asutte kotona, ja miksei minullekin. Ei sitä hattua kuitenkaan olisi tullut käytettyä. Tupsuton malli on kaapissa, ollut päässä wain pari kertaa, sillä työläiskaupungissa kyllästyin kuuntelemaan bussissa winoilua ja niinä molempina kertoina laitoin lakin waiwihkaa kassiin piiloon.

Olen kateellinen telkkarista nähdyille Ison Kaupungin wappujuhlijoille skumppineen, brunsseineen ja lauluineen. Ei täällä waan. Ja jos, niin kovin teennäiseltä se tuntuu. Mutta yhteen en ryhdy: wappulounaalle ravintolaan, jossa kaikki ovat päättäneet pitää yhtä aikaa hauskaa, ravintola tarjoaa huonoa hirveän kallista massaruokaa ja lapset juoksee willeinä ja on kattauksia, joihin täytyy ennalta ymmärtää warata pulpetti. En minä woi mitenkään tietää, mihin aikaan minulla on lauantaina nälkä. No ei ainakaan wielä puolelta päivin, wastahan sitä on silloin herätty. Onneksi tänä wuonna on loiwennuspäivä wapun jälkeen.

Waan mitä minä tässä pössötän, kukaan kuitenkaan jaksa tässä waiheessa muuta kuin odottaa, että pääsis jo töistä. Pitäkää hauskaa siellä.