Paljastukoon nyt sekin, että pesen ikkunat vain kerran vuodessa, joskus ovat olleet parikin vuotta pesemättöminä. Mitä niitä syksyllä pesemään, pimeä tulee, eikä kukaan huomaa, onko pesty vai ei. Mutta kevätaurinko ja syvälle naiseen isketty syyllisyys pesemättömistä laseista ovat niin painava yhdistelmä, että sen kantaminen on raskaampaa kuin peseminen. Voi miten raastaakaan naisellista omaatuntoa, kun näkee ahkeria naisia roikkumassa ikkunoissa soheltamassa lastojen ja riepujen kanssa. Niitä kun on tarpeeksi katsonut, ylittyy omakin kipukynnys ja pakko on antaa periksi. Ennemmin tai myöhemmin. Yleensä myöhemmin.

Ikkunani kaipaavat juuri nyt kipeästi vettä ja Fairya. Muttamutta, puuttuu se tärkein: mistä tehdä kiukku, jolla ryhtymisen kynnys ylitetään. Helpoiten toimeen tarttuisi, jos olisi onnistunut hankkimaan erityisen suuren raivon ja turhautumisen vaikka ihmissuhderintamalla; kyllä silloin peseytyisi ikkunat. Jos mistään ei kuitenkaan onnistu kasvattamaan paiseita, niin vaikeata on. Viime keväänä pesin kiukkupäissäni kaikki ikkunat yhtenä raivokkaana pyörremyrskynä ja juoksin sen päälle vielä 4 tuntia järveä ympäri.

Minun mielialani näkee ikkunoiden kirkkaudesta: tällä hetkellä ei näytä hyvältä. Siis ne ikkunat.