Tämäniltaisesta Kuukkeli-gaalasta johtui mieleeni seurustelun jalo taito. Kateudesta mykkänä kuuntelen kutsuilla sitä luontevan notkeasti etenevää pientä puhetta, small talkia, jolla ihmiset täyttävät ilman ja ajan ja keskinäisen etäisyytensä. Minun ja muiden välillä on useimmiten vain kiusallista ilmaa ja hiljaisuutta. Miten jotkut kykenevätkin punomaan aiheesta kuin aiheesta hyväntuulista ketjupuppua ja osaavat yksinkertaisetkin asiat kääriä kultareunaisiin kielikukkasiin.

Small talk on kätevä tapa luotailla ihmisten mieliä ja mieltymyksiä ja mielenkiinnon kohteita. Toki mukavaa oppia tuntemaan lajitovereita, mutta jos ihmistä ei koskaan satunnaisen törmäyskurssin jälkeen näe, niin laiskana ja seurusteluvammaisena käytän senkin ajan vain katsellen ja tapahtumia sivusta seuraten. Haluaisin toki itsekin olla ihminen, joka selviytyy tilanteesta kuin toisestakin sen kummemmin rypistelemättä. Sen kun vain avaisi suunsa ja antaisi tarinan tulla. Pakollisissa työ- tai sukulaiskokoontumisissa ei aina voi omavaltaisesti välttää niitänäitäjuubajaaba-tilanteita, joten olen oppinut selviytymään niistä kysäisemällä puhutettavalta jotain hänen harrastuksistaan, työstään, autostaan tai tietokoneestaan. Loppu on helppoa, sen kun nyökyttelen, hymyilen ja ynähtelen.

Jo saisi jättää tämä huono olo polon; koko viikko mennyt yskien ja hikoillen. Tauti pitää jännitystä yllä, että millä tolalla tänään. Tuntuu olevan eilen alkanut yökötysvaihe vielä vallalla. Jotain positiivista tässäkin, ei maistu ruoka, kilot karisee, ei mene rahaa. Mutta ottaahan tämä nyt jo päähän.