Perjantaina näin ensimmäiset sortsit ja teepaita -yhdistelmän lenkillä ulkona, illalla. Ajattelin, että kevät, totta tosiaan on tullut. Vaan palauttihan tuo viikonloppu uskon Suomen pettämättömän poukkoilevaan kevään tuloon, taas muistin sen totuuden, että pessimisti ei pety koskaan. Vaan jostain kumman syystä aina kauniin ilman tultua heittäydyn optimistiksi ja kuvittelen kauniita ilmoja pitelevän siitä etiäpäin mielin määrin.

Kunto alkaa olla kyllä pakkasen puolella, rappujen nouseminenkin pukkaa hien pintaan. Muina talvina sentään olen onnistunut motivoimaan itseni kuntosalille ja vähintäänkin muutaman kerran viikossa kuntopyörän selkään. Vaan tänä vuonna en. Kuntopyörään on kyllä kohtapian ryhdyttävä, sillä ihan pianhan taas pääsee pyörällä töihin ja jotta tosiaan pääsisin töihin asti uupumatta matkalle, olisi hiukan kasvatettava kuntoa ja harjannnutettava peba satulaan. Jaa niin, se pyöräkin pitäisi tarkistaa, mahtaako tuolla vielä tänä kesänä voida ajella, vai jokohan olisi uuden aika. Mutta jos kunnon takia pyöräilen, niin olisihan se vanha raskas mankeli tarkoitukseen sopivampi. Mutta toisaalta, uudella ja notkealla lähtisi mieluummin, joten tulisi ainakin lähdettyä.

Ai niin, ja se tukkajuttu: työmatkapyöräily on muuten mukavaa, mutta tukka menee läsään kypärän alla.