Varmaan sellaisellakin ilmiöllä on joku nimi, että silmä tottuu häiriintymättä katselemaan ympäristöön sopeutumatonta seikkaa. Alussa harmittaa aivan tavattomasti esimerkiksi uuden seinän kolhiintuminen, mutta kun muutaman viikon jaksaa sen ohittaa, niin jo alkaa tottua ja kohta se ei enää rasita ja jossain vaiheessa ei enää edes huomaa. Tai se, että taulukoukku on ihan väärässä paikassa : siihen ei sovi taulu, mutta jos sen ottaa pois, jää kolo. Jonain päivänä huomaa, että ei enää huomaakaan, että tyhjä koukku on seinällä. Ilmiö ei ole ilmeisesti vain omani, sillä pitkin kaupunkia on unohtunut rumia, ympäristöön täysin sopimattomia kylttejä, romuja, taloja ja takapihoja. Toisaalta silläkin ilmiöllä on varmasti joku nimi, että ei kuulu minulle, tehköön joku muu asialle jotain. Minähän en jaksa edes omia kolhujani korjata, saati muiden.

Saisi jo tulla kevätkesä. Sillä tavalla heittämällä, että jättäisi väliin tämän epämääräisen kylmä-lämmin-kylmä -jakson ja sen jälkeisen polviin asti ulottuvan loskan. Saisi minun puolestani tulla jo se aika, jolloin aamuisin tuntee asfaltin tuoksun, tuntee sen kaupungin oman alkukevätkesäisen huuman, joka on väriltään hennon vihreä ja kirkas ja jonka äänenä on lintujen laulu ja asfaltti on täynnä kastematoja ja jolloin taas ihmettelee, mikseivät linnut niitä syö, vaikka ovat valmiina tarjolla. Noutopöydästä. Ehkä ne ei tykkää, kun ei ole vielä salaattia.