Nostalgiaa
Uguksen Aleksi haastoi näyttämään mäyräkoirallisen haaveita, jotka katsoivat kaukaisuuteen näytölläni lähes kolme vuotta. Mikähän vietti panee naisen hankkimaan koiran, jonka elämän lyhyyttä sitten alkaa välittömästi surra ja samalla kiduttaa itseään aivan liian aikaisilla aamuherätyksillä ja kruunaa päivänsä räntäsateisilla yökävelyillä. Ja voi sitä tuskan määrää, mikä on uroskoiran ulvonnassa naapuruston narttujen juoksuaikana. Lohduta siinä nyt koiraa, kun itsekään ei aina niin kasassa ole.
Joskus käy mielessä, että kannattaako asioita kuitenkaan etukäteen niin paljon surra, kun ei se kuitenkaan ole pois siitä varsinaisesta surusta, kun sen aika sitten joskus on.
Jälkipuheet
Häkellyttävän hieno kuva. Siinä on kohdallaan varsin moni asia.
Ja kyllähän se niin on että eläinten ikävuosien lyhkäinen kesto on yksi tämän maailman suurimpia vääryyksiä. Aleksikin on jo seitsemän ja puoli. Sentään hyvin lapsenmielinen seitsemän ja puoli.
Kissan ja koiran ja minkä tahansa pikkulemmikin liian lyhyt taival ihmiseläimen kanssa on mittava vääryys. Ansa, johon vielä vapaaehtoisesti astumme.
Jos kilpikonna olisi yhtään pehmoisempi tai norsu pienempi, harkitsisin niiden hankkimista lemmikeiksi, tassuttelisivat kanssani vanhainkotiin asti.
Ehkä kaikken järkevimmät ihmiset jättävät ne lyhytikäiset eläimet hankkimatta - en tiedä, en ole koskaan ollut niin ennalta viisas. Oma mäyrisvanhukseni täyttää pian 14 vuotta, joten on tässä viimeaikoina tullut mietittyä kuinka kauan se vielä jaksaa. Hullua surra väistämätöntä etukäteen, mutta ei sille mitään voi.
Haaveileva hukkaputki täytti juuri 13 vuotta; kerran sitä ulkoiluttaessani tuli arvokas vanha herrasmies luoksemme arvokkaan vanhan mäyriksen kanssa, tervehti meitä kumartaen ja lierihattua nostaen sillä vain vanhoista elokuvista nähdyllä viehkolla eleellä. Kauniisti artikuloiden hän sanoi: "Mitä mieltä neiti on, pitäisikö meidän lähettää kaupungin teistä vastaavalle taholle tieto, että ovat rakentaneet tiet aivan liian lähelle mäyräkoiran mahaa."