Miksi perjantaisin töissä tapahtuu usein joku asia, joka pahoittaa mielen niin, että se kaivelee koko viikonlopun. Vaikka kuinka yrittää unohtaa, niin harmitus pulpahtaa pintaan vähän väliä. Onko kaikkien mittarit jo niin kaakossa työviikon päätteeksi, että fiksuimmat purkavat paineet töissä vähäväkisimpien niskaan.

Meitä, jotka pelastamme näiden henkilöiden perheet isukin tai äitykän pahapäisltä purkauksilta, ei kukaan osaa arvostaa. Ei maksa meille kukaan ylityökorvauksia tai päivystyslisää tai anna korvausta lisätyöstä. Ei arvosta lastensuojeluviranomaiset tai kiittele ravintolat asiakkaista, jotka eivät tappele henkilökunnan tai asiakkaiden kanssa. Ei kiitosta saa poliisiltakaan, joilta säästyy aikaa, kun muutama katutappelu on vähemmän selvitettävänä. Kuka suojelee meitä raskaan viikonlopputyön uuvuttamia. Ei kukaan.

Mistä saa hakea korvausta lohturuokaan käytetyista euroista? Tai kalliista kengistä, jotka syvän lohdutuksen tarpeessa olevan on pakko ostaa.

Silloin, kun tekee mieli lohtua, jotain oikein hyvää, paluuta lapsuuteen, on minun saatava sokerikakkutaikinaa. Ja koska en jaksa leipoa kakkuja, joita kukaan ei syö, teen pelkkää taikinaa. Ei mitään vatkattua kananmunaa, vaan ihan jauhot ja vaniljasokerit mukaan. Ja syön pois.

Tänään ilahdutti torilta ostettu pehmeä, rusinainen pullapitko.