Heräsin valmiiksi väsyneenä taisteltuani koko yön erään pikkukaupungin pelastamiseksi. Taistelun tiimellyksessä huomasin tuttuja katuja, minähän kuljin tuosta kouluun, mutta en ehtinyt pysähtyä haikailemaan lapsuutta. Oli pelastettava loukkoon jääneet ihmiset. Minä, tötterötissinen Modesty Blaise, ja uskollinen ystäväni Willie Garvin onnistuimme nujertamaan pahikset jälleen kerran. Onneksi pehmeä-ääninen Leonard herätteli lempeästi minut juuri, kun olin joutumaisillani uuteen taisteluun.

Aamulla bussikatoksessa oli nuori perhe: isä, äiti ja parivuotias pikkumies. Iskä ja äiskä polttivat tupakkaa katoksessa, jonka seinässä oli iso punainen rinkula, jonka keskellä tupakka ja viiva päällä. Katoksen ulkopuolella, turvallisesti hajuetäisyydella seisoskeli 8 tupakoimatonta ihmistä. Katoksessa nuorimies heitteli nalleaan maahan ja äiti torui häntä: "Älä heittele sitä nallea, kun siellä maassa on kaikenlaista roskaaa." Vesselin pään ylle pyörähti kupla: "Kiitti mutsi, hyvä vinkki.", jonka jälkeen natiainen heittäytyi maahan etsintätöihin. Äippä ja isukki saivat tupakkansa poltettua ja heittivät tumpit maahan, josta tuleva arkeologi ne heti poimi. Taapero hinkkasi tumpeilla maata, nalleaan ja naamaansa jäljitellen ilmeisen polleana aikuisten käyttäytymistä. Nassikan vanhemmat eivät reagoineet mitenkään. Onneksi bussi tuli ennen kuin ehdin mennä kertomaan vanhemmille, mitä mieltä olen heistä.

On aika rattoisaa omistaa vilkas mielikuvitus. Se intoutuu rajuun laukkaan aina myrskyn edellä, ja aamulla tuuli oli kuin enkelikuoron äänen viritystä: vielä lempeää ja lämmintä, mutta aavistus tulevasta konsertista. Rakastan myrskyjä.