Sitä luulisi, että ihmisyksikön huumorintaju olisi suhteellisen samanlaista päivästä toiseen. En tietenkään tarkoita vuodesta toiseen, vaan ihan vaan lyhyellä tarkastelujaksolla. Mutta eihän se niin mene. Tänään naurattaa joku ja joskus joku muu ja toisinaan ei mikään. Eilen nauroin ääneen Mitvitille ja Jannen katkeransuloiselle jutulle. Heti perään nauratti Kuumien aaltojen Pauli ja sen jutut, erityisesti nauratti tietenkin menopaussi-juttu. Naurun herätti myös se mainos, jossa myytiin sika säkissä. Voiko tästä vetää muuta johtopäätöstä kuin, että minua on vaikea huvittaa: ensinnäkin on vaikea ennustaa, mikä naurattaa ja toisaalta aika harvoin on siinä mielentilassa, että ääneensä nauraa hekottelee. Sisänaurua syntyy toki useammin.

Empiirinen koe meni sitten poskelleen, koska nukuin kuin tukkijätkä. Silmät kirkkaina taas tuulta päin. Taidan sen kunniaksi pläjäyttää tänään herkkujani kalapuikkoja pellillisen. Se on herkku, joka ei kaipaa edes kermavaahtoa kylkeensä, rajansa hulluudellakin. Sen sijaan rosollia en syö edes vaaleanpunaisella vaahdolla. Siitä ruuasta syön vain vaahdon, vaikkei se miltään maistukaan, mutta näyttää hyvältä ja tuntuu pehmeältä. Millainen kulinaari on ihminen, joka arvostelee ruokia sen mukaan, että ruoka näyttää ja tuntuu kivalta, vaikkei maistu miltään. Kysy kalapuikon syöjältä, saat asiantuntevan kommentin.