Tiedättehän sen tunteen, kun odottaa postia tai soittoa joltain tietyltä henkilöltä: kurkistaa postilaatikkoon silloin tällöin, sitten vähän useammin, ensin toivorikkaana ja sitten aina vaan pettyneempänä tai tarkistaa seitsemännen kerran, että puhelin ei ole äänettömällä. Luuripuhelinten aikaan tarkisti moneen kertaan, että luuri on paikallaan ja linja auki. Jos postilaatikossa näkyy saapuneita tai puhelin soi, ilo ailahtaa: nyt. Viesti on tietenkin joltain muulta. Pettymys. Sitten alkaa pyörittämään päässään, että sanoinko edellisellä kerralla jotain, joka aiheuttaa tämän vaikenemisen, yrittää muistella ja lukea sitä vastaanottajan silmin, kuunnella korvin. Hm. Entä laitoinko yleensäkään sen postin, ei sitä näy kyllä lähteneissä, mutta ei ole luonnoksissakaan. Melko varma, että on laittanut, mutta entä jos ei sittenkään, tai jos se ei ole mennyt. Entä jos laitoinkin sen vahingossa väärään osoitteeseen, ei, kyllä se oli vastauspostina. Hm. Ehkä vastaanottajalla ei ole mahdollisuutta lukea. Ei, kyllä tämän hiljaisuuden täytyy olla viesti. Tai jos ei kuitenkaann. Enhän voi lähettää uuttakaan postia tai soittaa muka muina naisina, koska sitten vastaanottaja saattaa tuntea olonsa ahdistetuksi. Jos selittelee, että mahtoiko edellinen postini tulla, haistaa hän heti, että tuossa tuo teppaa muka ettei tiedä, yrittää vaan tehdä itseään tykö.

Voi pojat, kun tietäisitte puoletkaan siitä, mitä meidän naisten päässä liikkuu. Tai ymmärtäisimme edes itse.

Tänään nauratti Moron, tuon Tampereen kiälen äänenkannattajan, vanha vitsi: "Mitä yhteistä on hiilellä ja lotalla?. Ne ovat molemmat jylsijöitä." Niin, onhan ne myös halmaita.