Vietin sunnuntain valoisat hetket varmuuden vuoksi silmät kiinni ja annoin musiikin täyttää pääni vieden mieleni tilaan, jota en osaa sanoin kuvata. Se, joka on siellä käynyt, tietää, mistä puhun. Iltapäivällä uskalsin hiukan raottaa silmiäni todetakseni, että riittävä hämäryys on laskeutunut ja voin taas aktivoitua.

Parvekkeen kuolleet kesäkukat ovat jo liian kauan odottaneet pääsyä omaan unohdukseensa, joten vapautin ne tehtävästään. Kesäkukkien siivoaminen on yleensä haikeaa, taas yksi kesä arkistoitavaksi, siksi olen sen tekemistä joka syksy siirtänyt lähes jouluun asti. Ikään kuin siirtämällä saisin pitää kesän helmasta kiinni. Tänään kuitenkin tuntui hyvältä leikata kukkien varret, runtata ne roskiin, kaataa mullat pois, laittaa ruukut säilöön. Näillä kukilla ei ollut mikään helppo kesä, joutuivat lohduttamaan kerran jos toisenkin, saivat katsella monet kyyneleet, kuulla öisin yksinäistä nyyhkytystä. Kukkien mukana sulloin roskiin kesän pahat muistot. Samalla siivosin itsestäni itkut ja tuskan.

Lopuksi imuroin kahden kuukauden varisseet terälehdet ja kuolleet oksat, mikä oli tyhmä temppu, jota varsinaisesti ei kannata muiden kokeilla (imurissa on neljä eri tukkeutuvaa mutkaa, joiden aukominen ei ole helppoa).

Suljin parvekkeen oven hiljaa hymyillen; näkemiin hetkeksi, ensi kesänä saat uudet kukat, joiden ei tarvitse kostua kyynelistä. Eletään nyt ensin tämä talvi.