Unohdan säännöllisesti isän- ja äidinpäivät ilmeisesti siksi, että ne ovat minusta turhimmat keksinnöt sitten naisten- ja ystävänpäivän. Jokainen päivä on jokaisen päivä ja muistaminen tapahtuu ihan muilla areenoilla kuin markkinamiehet olivat laskeneet. Osa omaa muistamistani on sen ymmärtäminen, että isäni ja äitini odottavat minun muistavan siten kuin lasten pitää muistaa. Niinpä parhaimmillani lähetän sen kortin ja huonoimmillani soitan. Ymmärrän, että heille nämä muodot ovat tärkeitä, joten teen sen heidän mielikseen, vaikka oikeasti muistan heitä joka päivä lämmöllä. Siispä huomenna soitan ja kuuntelen ja annan isälle huomioni. Äitienpäivänä on parempi lähettää kortti, koska äiti tuntee minut ja tietää, että soitto tarkoittaa, että en muistanut lähettää korttia. Hän ei kuitenkaan luultavasti tunne minua tarpeeksi tietääkseen, että ajttelen heitä lämmöllä aina, vaikka unohdankin muodollisuudet.

Eräs nuori ystäväni on parhaillaan vanhempiensa luona ja koska hänellä opiskelijana ei ollut rahaa lahjaan, hän antaa isälleen aikaansa: hän herää isän kanssa katsomaan kuunpimennystä ja kuuntelemaan isän mietteitä elämän syvimmistä arvoista, joita on materiaan ja liian rahan tienaamisen välttäminen. Sopivampaa lahjaa kuin materiattoman läsnäolonsa hän ei isälleen voisi siis antaa.

Tämä nuori ystäväni mykistää minut toistuvasti suurella viisaudellaan: evääksi itselleni hän sanoi, että "Tuskin asiat menee ikinä oikein tai väärin, vaan niin kuin nyt sattuvat menemään. " Tähän minulla ei ole mitään lisättävää.