Olenko kertonut, että en pidä puhelimista. Tätäkin juttua ryhdyin kirjoittamaan vain siksi, että yritän työntää välttämätöntä soittovelvollisuutta edes hiukan tuonnemmaksi. En pidä ajatuksesta, että puhelullani mahdollisesti keskeytän jonkun ihmisen tärkeämmän askareen. Enkä siitä, että en näe, miten puhekumppanini vääntelee naamaansa tuskastuneesti ja pyörittelee silmiään vieruskaverille. Tiedän, että se tekee niin. Minä ainakin teen aina niin, tai siis silloin harvoin, kun erehdyn vastaamaan turhiin puheluihin.

Minulla on puhelin lähinnä siksi, että hätätilanteissa saan yhteyden johonkin ja läheiseni minuun. En voi käsittää, miten joku lehtimyyjä kuvittelee minun haluavan hölpöttää hänen kanssaan kesken työpäivän siitä, olenko miettinyt tilaavani Seiskaa tai ET-lehteä. No en ole. Ja siksi en vastaa tuntemattomiin numeroihin. Enkä myöskään ymmärrä näitä työtarvikekauppiaita, jotka soittelee myydäkseen minulle jotain, jonka haluan ostaa ihan silloin, kun sitä tarvitsen. En silloin, kun myyjä haluaa myydä. Koska töissä on pakko vastata puhelimeen, pääsevät nämä vastenmieliset luikertelijat korvaani aina silloin tällöin. Tunnistan lajin oitis makeasta aloituksesta "Onko sinulla hetki aikaa", vastaan aina, että "No ei satu nyt olemaan, ja ihan vaan helpottaakseni elämääsi kerron saman tien, että ei kannata soitella toiste, en osta mitään, en tilaa mitään, en vastaa mihinkään kyselyihin. Tulihan tämä nyt selväksi."

Entäpä sitten se, että koska en pidä soittamisesta, menen useimmiten hoitamaan asiani paikan päälle silloin, kun sähköpostilla se ei käy. Kun sitten olen järjestänyt työni ja aikani niin, että olen paikalla, jonottanut tunnin ja vihdoin päässyt tiskille, niin eikö virkailija/tohrori/pankkineiti vastaa kaiken aikaa puhelimeen. Haloo, se on minun aikaani, jonottakaa oma aikanne.

Sanoinko jo, että inhoan puhelimia.