Näin useiden vuosien ajan samaa unta, jossa hätkähtäen heräsin tunteeseen, että olin unohtanut jotain tärketä, kadottanut jotain korvaamatonta. Herätessäni sydän pyrki sijoiltaan, ja katsoin pimeää huonetta pelon ja kauhun jäykistämänä, ja syvään hengittäen kokosin itseni hereille kokonaan. Uni tuli ensin silloin tällöin; myöhemmin joka ilta. Nukkumaan mennessäni pelkäsin sen tuloa ja psyykkasin itseäni koko keittiöpsykologilaumani viisain neuvoin. Rauha. Kaikki hyvin. Kaikki on tehty. Mitään en ole unohtanut. Kaikki on paikoillaan. PAM! Se teki sen joka kerta uudestaan ja uudestaan, väläytti kylmällä valollaan minut hereille. Niin hereille, että mitään ei ollut enää tehtävissä. Aloin jo tottua siihen, mutta en ymmärtänyt, mitä se halusi minulle kertoa.

Tänä syksynä elämäni muuttui. Ensimmäinen merkki oli tuon unen jääminen kokonaan pois. Muistan tarkalleen, milloin se herätti minut viimeisen kerran: syyskuun 1. päivän yönä. Sen jälkeen olen nukkunut hyvin. Äsken heräsin hätkähtäen ja ensireaktioni oli häilähdys, että se olisi tullut takaisin. Mutta sitten tajusin kirkkaasti kaiken; kaikki nämä univuodet heräsin tulevaisuuden kutsukellojen soittoon. Ne kellot soittivat minulle, että herää, riennä, lähde pois, muuten kadotat tärkeimmän, itsesi. Kadotat sen lopullisesti, ellet nyt lähde. Sinulla on kiire.

En silloin syyskuun alussa tajunnut, että olin jo nostanut ankkurini. Alkumatkan taitoin rauhallisesti ilman päämäärää, enhän edes tiennyt olevani matkalla. Nyt olen sen tiennyt jonkin aikaa. Päämääränkin tiedän. Minulla on hyvä vene, ehjät purjeet ja tuuli myötäinen.

Äsken tajusin hätkähtäen, että minähän olen onnellinen. Hymyilin. En ollut muistanut, miltä se tuntuu. Ne tulevaisuuden kutsukellot ovat hiljentyneet. Sitä se on; onnellisuus.