Jos niin onnellisesti käy, että joku koskettaa sielua, alkaa vaikein osuus. Onhan jo lottovoitto, jos molemmat ovat sellaisessa elämäntilanteessa, jossa on edes mahdollisuus katsoa tilannetta rauhassa ilman, että tarvitsee ketään loukata. Siinä kohdassa pitää vetää syvään henkeä, edetä kuin lasilla kulkien, pitää tarkoin huolta, ettei vaaranna mitään, mitä jo on. Jos kyseessä on oikea vastakappale, asiat rakentuvat itsestään. Ihmisen tehtäväksi jää vain oppia ja olla tarkkana, sillä mikään ei ole itsestään selvää. Antaa elämän kuljettaa, veneen lipua ilman mitään oletuksia ja odotuksia. Ja pitää huolta, ettei riko mitään, mitä on saanut juuri sen ihmisen kanssa rakennettua, kävi miten kävi.

Hetki kerrallaan, ilman tarkasti asetettua päämäärää. Päämäärän asettaminen ei ole tärkeintä, sillä jos katsoo vain sinne, ei näe matkan varrella olevia helmiä. Ettei vaan olisikin niin, että niiden helmien poiminen onkin se tarkoitus, ei jonnekin päätyminen.

Jospa matkalla oleminen onkin päämäärä. Se olisi lohduttavaa, sillä silloin matka ei loppuisi koskaan.