En aiemmin huomannut ihmetellä tätäkään asiaa: suuri osa ihmisistä elää vaillinaista elämää siksi, että he etsivät kaiken aikaa antennit pitkällään jotain, jota ei vielä ole. Usein se puuttuva on oikea ihmissuhde, ja jos sellainen on, haluaa siitä paremman tai täydellisemmän. Vanhemmat parit ovat täydellisen kyllästyneitä toisiinsa tai sopeutuneet keskinkertaisuuteen, nuoret parit huomaavat, ettei elämä toisen kanssa olekaan helppoa, yksinäiset haikailevat paria, parilliset haikailevat oikeaa paria, kohtuullisen tyytyväiset parit haikailevat täydellisyyttä, yksinäiseltä puuttuu seuraa, pareilta puuttuu sisältö elämässä. Miten voi olla mahdollista, että kaiken sen suunnattoman etsinnän, vaivannäön ja huolellisen valinnan jälkeen asiat ei olekaan niin kuin unelmissa oli ne asettanut.

Elän edelleen siinä lapsenomaisessa uskossa, että jokaisella ihmisellä on jossain vastakappale, sielunpuolisko, täydentävä elementti. En sano, että puuttuva, sillä ihmisen pitää itsenään pystyä olemaan kokonainen, vaikkei omaa vastakappalettaan ole kohdannutkaan. Voihan käydä niinkin, että sitä ei kohtaa koskaan, tai kävelee kiireissään ohi, tai ei tunnista. Sivuuttamisen mahdollisuudet ovat suuremmat kuin kohtaamisen. Niin kauan, kun aktiivisesti etsii, tekee virhevalintoja.

Täytyy lakata etsimästä ja olla avoin sille mahdollisuudelle, että joku koskettaa.