Eilen töistä lähdettyäni olin varautunut odottamaan bussipysäkillä hyvän tovin, sillä näin jo kaukaa että kolme bussia menivät peräjolkkaa ja viimeinen oli juuri lähdössä pysäkiltä. Alistuin kohtalooni ja ajattelin, että eipä mitään, ajattelen omiani sen aikaa, seuraava tulee ehkä 20 minuutin päästä. Yllättäen bussi aukaisi uudelleen ovensa, eikä tehnyt elettäkään lähteäkseen. Juoksin loppumatkan samalla tuntien itseni tyhmäksi, sillä epäilin vahvasti, ettei se minua kuitenkaan odota. Pääsin sisään ja iloisesti kiitellen sanoin, että teit juuri erään koiran iloiseksi puhumattakaan emännästä, jonka matto säästyi toimittamasta koiran sisävessan virkaa.

Hymyillen istahdin paikalle, joka oli väärinpäin, selkä menosuuntaan. Siitä oli hauska katsella ihmisiä, jotka selvästi vaivautuneina väistivät itsekseen naureskelevan naisen katsetta. Sydänhämäläisessä bussissa ei saa nauraa. Se on eläilyttävää. Peräpenkissä istui mies, jolla oli vaalea rastatukka ja joka joi suoraan tölkistä mehua. Minun oli pakko purra poskiani, kääntää pääni pois ja katsella mustaan iltaan toivoen, ettei kuski hälytä virkapukuisia miehiä hakemaan minua säilöön. Epäilen juuri nähneeni erään bloggaajan.

Tämän tunnistuksen siivittämänä ajatukseni karkasi blogeihin ja niiden nimiin. Olisikohan minunkin aika vaihtaa nimeä. Lukisitteko vielä, jos olisin vaikka Sanaleikki on vaikea laji tai Fysiologinen mahdottomuus tai Veijari ja vilkkusilmä tai Ihmissusi on naisen paras ystävä. Älkää hämmästykö, jos sulkakynän vieressä lukee jonain aamuna, että Ja ihmissusi pussasi tyttöä keskelle naamaa (Helille bonukset).