Sitä muuten tuntee itsensä harvinaisen hölmöksi hymyillessään itsekseen
bussissa. Huvittuneen hymyn on kirvoittanut huomio, miten erilaisilla viesteillä ihmiset kertovat bussissa vierustoverilleen haluavansa nousta pois ikkunapaikalta. Talvisin naiset aloittavat hanskojen hypistelyn kolme pysäkinväliä ennen toivottua ulostautumista. Toinen hanska vedetään käteen merkityksellisesti vilkuillen kahta väliä ennen ja sitten suurieleisesti klinkautetaan pysäytysnappia. Mitäänhän ei tietenkään sovi puhua tai kysyä, ja jos käytävänpuoleinen ei ole ymmärtänyt nousta hyvissä ajoin, alkaa raivokas kassien ja pussien keräily ja tuhina.

Miehet on suoraviivaisempia; he vain katsovat syyttävästi ja nousevat, edelleenkään ei voi sanoa mitään. Nuoret naiset ovat selkeimpiä; on yllättävän yksinkertaista vain sanoa nätisti, että nousisin tässä pois. Oikeastaan kaikkein selkeimpiä ovat lönttäpöksypojat, jotka ylpeän välinpitämättömästi yksinkertaisesti istuvat käytäväpaikalla iso kassi heitettynä ikkunapaikalle. Hyvin harjoiteltu koppava ilme kruunaa täydellisen eristäytyneen ilmeen. Oma lukunsa ovat seutukunnan YTM:t, jotka huohottavat puolittain sylissä koko ajan ja antavat ymmärtää, että "nyt sulla on beibi elämäsi tilaisuus hypätä meikäläisen kämpille".

Erityisesti rakastan niitä parempiosaisia mummoja, jotka tulevat vierailulle vähempiosaisen mummonkammarilaisen luokse iltakahville: suuriääninen ihmettely siitä, kuinka joku voi asua tällaisissa betonilaatikoissa ja toistuva äänekäs hämmästely, että missähän sitä pitäisi jäädä pois samalla suurieleisesti Stockmannin muovikassia nostellen on virkistävää vaihtelua hienovaraisiin hanskamummoihin verrattuna.

Pienten lasten kanssa matkustelua en kadehdi, mutta en myöskään jaksa tuntea myötätuntoa niitä äitejä kohtaan, jotka antavat kultanuppunsa nousta saappaineen istuimelle viittä pysäkinväliä aikaisemmin painamaan stoppinappulaa. Parhaimmillan klinkautuksesta kilpailee kolme kimeä-äänistä kersaketta.

Jos itse joudun loikkuun seinän viereen, jota viimeiseen asti vältän, huomaan erityisesti keskittyväni siihen, että en vedä hanskoja käteen, mutta hypistelen niitä silti pysäkin lähestyessä, vedän jo toista hanskaa käteeni, kun alan siirrellä samalla reppuani enkä katso merkitsevästi, vaan vilkuilen hermostuneesti, huomaako kaveri, että minulla on aikomus. Kurkottelen soittonappulaa merkitsevästi, ettei tarvitse puhua mitään, mutta jos kaveri ei vieläkään ymmärrä, katson anteeksipyytävän näköisenä ja yritän sanoa jotain, mutta saan muodostettua vain äänettömän: "Sori!"