Jouluun tuntuu liittyvän niin paljon toteumattomia haaveita, menetettyjen hetkien kaipauksia, olemattomien asioiden hapuilua. Joulusta on haettu lapsuuden tuoksuja ja muistikuvia. Niin minäkin ennen tein, mutta luovutin väkisin yrittämisen ja annan nyt mielikuvien viedä silloin, kun ovat viedäkseen. Ja nehän vievät aina, kun kuulen, näen, maistan tai haistan jotain, johon liittyy merkittäviä asioita. Silloin kun tapahtuu, tiedän muistavani sen hetkisen tuoksun, lämmön, kylmän, tuulen, äänet, maut. Muistan niihin hetkiin liittyvät yksityiskohdat, jotka olivat osa kokonaisuutta, odotusta, valmistautumista; koko se kupla, joka ympäröi ihmisen tärkeiden asioiden kanssa omaan yksityisyyteen. Erityisesti tuoksut ja äänet kantavat läpi vuosien. Ensimmäinen huulipunani oli ruskeaa ja tuoksui suklaalle. Suklaa tuo aina mieleeni ensimmäiset naiselliset elkeet, ensimmäiset askeleet kohti aikuisuutta, ihastukset ja sydänsurut. Tiettyjen tuoksujen häivähdys täyttää maailmani muistoilla, ja haen tuoksujen haltijoilta ominaisuuksia, joita koin ensimmäisen kerran ne tuntiessani. Siitäkö syystä tehdään aina uusia tuoksuja, että niiden kantajia voisi muistella ensimmäisinä. Ovelaa.

Muistojen tähden on joskus myös hylättävä jotain, josta muuten pitäisi ja joitain asioita on vaikea kohdata niihin liittyvien ikävien muistojen vuoksi. Tuoksuja tulee lisää, makuja löytyy uusia, mutta musiikki. Mitä sitten, kun mielesi yhdistää jonkin rakkaan musiikin aina samoihin asioihin, ehkä sellaisiin, joita et halua muistaa, mutta haluaisit kuunnella juuri sitä. Olen opettanut mieltäni kokemaan murheet kasvuna, jotta voisin kohdata ne ja oppia elämään niiden kanssa.