Joskus, useinkin, joudun ihmettelemään, että olenko töissä aikuisten, koulutettujen ylempien tasojen ihmisten keskuudessa vai elänkö haavemaailmassa, jospa elämä ympärilläni onkin kuvitelmaa. Totuus läimii avokämmenellä pitkin poskia ja sillä totuudella on kovin lapsellinen olemus. Aikuisten oikeesti on minun mielestä sitä, että otetaan asioista selvää ja kysytään mieltä rassaavien ongelmien ytimet suoraan sieltä, missä hommat hoidetaankin. Siinä luurikkain keskusteltaessa kyseltäisin ja vastattaisiin ja sovittaisiin. Aikuisesti.

Siinä voisi selvitellä viidessä minuutissa asiat, joihin ylemmän tason koulutettu käyttää nyt huomattavan paljon aikaa ja energiaa soittelemalla kaikkein suurimmille johtajille, joita ylemmyydessään katsoo voivansa häiritä. Joka sitten soittaa henkilölle, jonka kuvittelee tästä jotain tietävän, joka kuvitelma perustuu asianosaisen itsestään erinomaisena ja kaiken tietävänä ihmisenä antamaan harhaan. Joka sitten tietämättömyyttään soittaa seuraavaksi suurimmalle johtajalle, jonka kukaan ei kuvittelekaan mitään tietävän, mutta arvovallallaan voi jyrähtää kenelle vaan mitä vaan ja on sitten mielestään johtanut asioita mallikkaasti. Kun tämä kaikkein suurin johtaja sitten on soittanut sille duunarille, jonka kanssa asiat olisi voinut alunperin selvittää ihan nätistikin, on jo koko asia vääntynyt lähes tunnistamattomaksi. Aikaa ja älyttömän kokoista palkkarahaa on tuhlattu rutosti.

Lopputuloksena on, että duunari hiiltyy kohtelustaan niin, että lakkaa tekemästä ilmaisia palveluita kiittämättömille yli-ihmisille, jolloin aloitetaan alusta soittorumba ja haukutaan taas. Duunari sulkee puhelimen hiljaa, hävittää tekemänsä työt, vannoo pyhästi, ettei koskaan ikinä kuuna kullan päivännousuna sorru tekemään enää yhtään palvelusta. Ja miksi tehdä muutenkaan työnsä hyvin. Tekee niinkuin muutkin, haukkuu viattomat.

Tämmöinen pistää potuttamaan.