Hapuilua
Lähes autiolla saarella vietetty muutama päivä erottaa ihmisen näemmä itsestäänkin niin, että paluu arkeen on hakusessa; aamurutiinit sujuvat kuin ostokset uudessa megasupermarketissa: siis sujuvat joten kuten, mutta ottavat monta kierrosta ja kun oikea ei löydy, täytyy ottaa lähinnä vastaava.
Eristyneen olon hyvä puoli on, että ei ole muuta kuunneltavaa kuin oma mieli ja lähes aution saaren pienen populaation mielipide. Huolehaiheet ovat aika pienet: riittääkö lämmin, ruoka ja juoma. Puhua ei paljon tarvitse, sillä asukkaat ymmärtävät toisiaan tarvittaessa vaikka vain katseella tai eleellä. Saarella päässäni ollut kohina ja jyske ei ehkä sittenkään ollut pelkästään omien ajatusteni käännähtelyä. Koska pääni täyttyy edelleen lähinnä tyhjistä ajatuksista ja sydämeni sykkeen aiheuttamasta rytmisestä kohinasta, enkä kuule, mitä radio sanoo, herää epäilys, että korvani ei ole kunnossa. Epäilin sitä kyllä jo saarella, mutta en antanut sen häiritä.
Taidan antaa sen nyt häiritä ja tilata ajan lääkäristä. Olisi kiva kuulla muutakin kuin oma tyhjä päänsä.