Verryttelyä
Tommi sanoo sen, mitä vaatimaton itseni on jo pitkään aavistellut: paljon kirjoittaminen tuottaa itse itsensä ja alkaa elää omaa elämäänsä. Tauko kasvattaa muureja, tyhjentää pään, nostattaa itsekritiikkiä, tyhjää sanavaraston ja jättää jälkeensä alistuneen autiuden, jonka sanoilla täyttäminen paitsi näyttää mahdottomalta, myös on sitä. Koska tyhjyys lisää tuskaa, sitä hypähtelee toisten kirjoituksiin, joista taas hersyvät käänteet, iloinen leikittely, oivallukset ja kielen rikkaus musertavat alleen autiomaan laitamilla vaanivan yrityksen. Kädet laskeutuvat näppäimiltä ja antavat periksi: minusta ei tule nyt mitään, minulle ei ole tapahtunut mitään, itse asiassa en edes ole mitään. Jos jotain tapahtuisi, se ohittaisi minut huomaamatta. Dramaattisimmillaan se ajaisi ylitseni ja ohi kiitävän hetken tapahtuma vain tuntisi pienen tömähdyksen kulmissaan.
Nyt verryteltyäni täysin tyhjänpäiväisellä läpinällä sanon, mitä tulin sanomaan: silmänkääntövanki on antanut tädille vakipaikan laidallaan. Siistii. Thanks.
Se korva oli tulehtunut, mutta se haluaa edelleenkin vain kohista. Onneksi se on lakannut jyskäämästä sydämen tahdissa. Mutta miten minä nyt tiedän olevani elossa.