Rähmäiset aivoni alkoivat aamulla jähmeästi ottaa vastaan ulkomaailman vihjeitä aktivoitumisen tarpeesta. Hierottuani rähmät silmistä hapuilin silmälasejani yöpöydältä, jonne iltaisin ne viimeksi pimeässä sohin. Ei ollut laseja. Näitä usein toistuvia tilanteita varten olen varautunut varalaseilla, jotka ovat aina vakiopaikassa, jotta löydän ne puolisokeana, jotta voin sitten etsiä varsinaisia silmälaseja. No, eihän niitä mistään loogisista paikoista löytynyt. Etsiessäni laseja huomasin myös puhelimen kadonneen; se ei ollut laturissa, jonne sen kuvittelin jättäneeni. Ei prkl, tämä ei nyt hyvin ala, ja koirakin haluaa ulos. Ajattelin, että vien sen välillä, ehkä aivot heräävät hyytävässä shokkikäsittelyssä.

Olen varmistanut, että en unohda avainta kotiin siten, että sisältä ei pääse ulos ilman avainta. Hyvä niin, mutta nyt en sitten löytänyt avainta, jolla olisin päässyt ulos. Taas kaikki avaimelle loogiset paikat läpi; ei löytynyt, mutta löytyi puhelin takin taskusta, piste siitä, paitsi akku finaalissa. No, ei mulle kukaan soittaiskaan. Niin, se avain. Loogisten jälkeen epäloogiset; mistä olen avaimen ennen löytänyt. Jääkaappi! Siellä ne voisivat olla, oliskohan siellä silmälasitkin. Jes! Avaimet oli jääkaapissa, mutta ei silmälasit. Nyt jo pääsin ulos ja väristyäni kaksi korttelia, myös sisälle. Silmälasit vielä piti löytää: katsoin sängystä, jospa olen nukkunut ne päässä, ei. Ei sängyn alla, ei niin missään. Aamutakki! Sen taskussa ne voisi olla, vaan missä se on. Ai joo, sehän on makkarin tuolilla. Ei ollut silmälaseja, mutta löytyi miesten kalsarit, ei taskusta, vaan siitä tuolista. Vau! Selvyyden vuoksi sanottakoon, että koira on ainoa mies, joka meillä asuu. Uudesta löydöstäni ilahtuneena päätin unohtaa toistaiseksi silmälasit ja lähteä niine hyvineni töihin.

Bussikatoksessa oli viikonlopun jäljiltä rikottuna kokonainen mäyräkoirallinen Koffia. Näky oli surullisuudessaan lähes kaunis, joten olisin ottanut siitä kuvan, mutta huomasin unohtaneeni kameran kotiin.