Voih kuinka säälittäväksi on pieni elämäni käynyt. Posteljooni kantaa minulle kovin harvoin mitään ja kun joskus saan muutakin kuin ilmaislehdet, olen niin liikuttunut jokaisesta lähetyksestä, että oikeasti niitä kääntelen ja katselen, että mitämitä, kuka ja silleen. Eilen ulko-oven avattuani jalkoihini lennähti kolme kuorta. Kolme, minulle, joka en ole mitään enkä tilaa mitään.

Iso valkoinen vaati tärkeydellään ensimmäisenä huomioni; Verovirasto lähetti verokortin. Jaahas, veroprosentti nousee yhdellä prosenttiyksiköllä. Toisessa ei liene yllätyksiä, työnantajani ilahduttaa minua kerran kuussa lähettämällä selvityksen palkasta kotiin. Mutta wtf, vähemmän kuin joulukuussa. Tiedän olleeni hiukan hajamielinen, mutta että ihan palkasta pois. Huoh.

Kolmas kuori oli epäilyttävän punainen ja huusi marsun kokoisin kirjaimin, että OHO. Roskiin, ajatteli mainoksia vieroksuva mieleni. Kun tartuin siihen, niin harjaantunut käteni tunsi kuoren sisältä jotain, joka ei ollut pelkkää raaputusliuskaa. CD, ajattelin. Mitähän OHO haluaa lähettää CD:llä? En uskaltanut edes kuvitella. Riips auki ja huljutus, pöydälle tipahti pahviläpyskä: VOITA AUTO. Säälittävä yritys.

Onneksi en omista autoa, sillä sitä joutuu tankkaamaan ja sen ikkunoita skrapaamaan ja ilmanpaineita pitää kai jotenkin tarkistella. En osaisi. Ja jos opettelisin pakon edessä, kuraantuisi pieni ihminen näillä keleillä. Josta taas johtui mieleeni tänäisestä aamun lehdestä vohkittu hymyn nostattanut ajatelma: "Vaikka pieni olenkin, aina olen tukkani ylettänyt kampaamaan." Niih.

Säälittävää, myönnetään. Ei vaan, nyt on lähdettävä töihin.