Äidin ja isän toisilleen lähettämät kirjeet olivat kotikotona yläkaapissa pöytäliinojen alla piilossa puisessa, koristellussa rasiassa. Siinä oli myös kuivattuja ruusuja ja hilekoristeisia kortteja. Oli siellä isän muillekin naisille ja heidän isälle lähettämiä kirjeitä. Jossain vaiheessa ne olivat hävinneet. Myöhemmin koko rasia oli hävinnyt. Kirjeitä lukiessa tutustuin aivan uusiin ihmisiin: isään ja äitiin ennen kuin heistä tuli Isä ja Äiti, joilla ei lapsen, minkä ikäisen tahansa, mielestä ole ollut eikä tule olemaan muuta elämää kuin olla Isä ja Äiti. Sitä rasiaa ei olisi koskaan saanut hävittää.

Mikään ei ole ikuista. Ei tuuleen huudetut sanat, ei paperille kirjoitetut rakkauden tunnustukset, eivät kuivatut muistot. Ne hävitettään, kun rakkaus loppuu tai häveliäisyys alkaa tai tuli polttaa. Ei ole internetiin kirjoitettu elämäkään ikuista vaikka toisin väitetään. Eivät keskustelupalstoille purskautetut nolot tylytykset, eivät hetken huumassa kirjoietut vuodatukset, eivät statuspäivitykset, eivät päiväkirjatkaan. Mikä tahansa voi loppua. Ikuisuuden uskoon on turha ja tyhmää tuudittautua. Paperi palaa, netti kaatuu, hakkeri iskee.

Pelästyin eilen aikalailla, että sinnekö ne meni, hengentuotteeni, tiistaiepistolani, vuodatukseni, itkuni ja turhaumani. Jos toki iloiset ja onnelliset muistonikin. Noin helpostiko se kävisi, jos olisi käydäkseen. Onneksi ei tällä kertaa kuitenkaan. Joku hakkeri oli iskenyt melankoliaan ja Nebula veti sivut pois: 404 Not Found. The requested URL /menopaussi/ was not found on this server. Onneksi menopaussi löytyi. Vielä en ole valmis luopumaan.

Kirjoitti: mea 07:05 | Jälkipuheet (7)

Olen viettänyt pari päivää sukupolvien törmäyskursseilla. Eilen kuuntelin kuusi tuntia, kun nörtit selittivät thresholdeja ja parse parameja. Tänään emännöin Korporaation perinteistä eläkeläisten joulukahvitilaisuutta. Kumpiakaan en oikein ymmärtänyt.

Maailma on totisesti muuttunut vuosikymmenessä. Työelämän termistöt törmäilevät ja kimpoilevat ja keskivaiheilla pinnistelevä uraputkessa rimpuileva virkanainen yrittää ottaa koppia kaikesta. Koska on pakko. Nykyisin ihmiset eivät kohtaa. Työt kohtaavat. Ennen oltiin yhtä isoa ja onnellista työperhettä kaikki tyynni. Jaettiin ilot ja surut, yhdessä murehdittiin kolotukset, avioerot ja anopin reuman myhkyröittämät sormet. Ei nykyisin enää jaeta yksityisasioita kahvipöydässä. Ei enää työkavereille kerrota meidän Erkin reumasta eikä Pertin juopottelusta eikä Lauran ja Pirkan matematiikan kokeiden numeroista. Nyt tehdään töitä, hörpätään kahvit käytävällä, jaetaan työmurheet ehkä kehityskeskusteluissa ja koitetaan jaksaa.

Tulkaa ja kantakaa minut kompostiin, jos ilmestyn eläkekahveille puhumaan kihdistä ja lastenlasten mielijugurtista. Ja vaikka puhuisin parse parameista, niin kantakaa silti. Tai oikeastaan nimenomaan silloin.

Kirjoitti: mea 18:08 | Jälkipuheet (1)

Elämä voittaa. Sen tietää siitä, että pitkän en-mie-jaksa-kauden jälkeen katselen taas kotia sillä silmällä. Jotain muutosta saadakseni purin Lundian osiinsa, vaihdoin sen paikkaa, pyyhin pölyt miljoonasta viidestäsadastatuhannesta kuudestakymmenestäkahdeksasta pikkuesineestä. Päätin jo heittää kaikki pikkuiset apteekkipullot roskiin ja alkaa feng shuiksi mutta silloin käteen osui vihreä pullo, jonka kohokirjaimet Ekenäs - Tammisaari ja koristeellinen H-kirjain toivat mieleen isoisovaarin. Mitähän niissä pulloissa on ollut. Niitä on kymmeniä. Ja mitä isoisomummo otti siitä pienestä ruskeasta nokkapullosta, jonka korkki on kuin kukon pää. Enhän minä niitä voi pois heittää. Istuin lattialla sekamelskan keskellä ja annoin feng shuille kyytiä.

Katselen kotiani ristiriitaisin tuntein. Rakastan sen toheloutta ja elämän tuomia värejä. Rakastan sen nuhruisuutta ja täyteyttä ja sen minuutta ja sen sekaluutta. Rakastan itse kasvattamiani rumia kaktuksia ja huojuvia traakkipuita, joiden latvat taipuvat katon alla. Rakastan. Mutta haluan kuitenkin muutosta. Toisaalta en halua. Haluan yksinkertaisuutta mutta en kai kuitenkaan. Ehkä. Tai ehkä vähän. En minä tiedä. Katselen selkeitä musta-valkoisia sisustuksia ja olen kateellinen ja en kuitenkaan ole. Entä, jos kaipaisin muutoksen jälkeen tätä täyteyttä. Millä minä kaiken takaisin sitten otan. Haluan ne pois ja en halua.

Aloitan siis hitaasti muuttamalla vain tavaroiden paikkaa, piilottamalla osan komeroon ja kylmästi osan heitän pois. Varmasti heitän. Elämä voittaa.

Kirjoitti: mea 22:59 | Jälkipuheet (12)

Pääsääntöisesti olen rauhaa rakastava, hiljainen tarkkailija, jonka ärsyyntymiskynnys matalasta luonteestaan huolimatta ei leimahda maltillisen virkanaiseuden laskoksista kovinkaan herkeästi. Olen siis melko mieto ja letkeä ihminen. Pääsääntöisesti ja normaalioloissa. Jonkalaiset olosuhteet eivät ole silloin, kun marraskuun aamutuima on pimeä ja kostea ja haisee märälle mäyräkoiralle, katuvalot eivät pala ja tuuli viiltää kauluksesta sisään, litistää tukan liiskaksi ja kenkä astuu asfaltin kolossa piilevän lätäkön likaisen tahmeaan syöveriin.

Tällaisina aamuina minun on äärimmäisen vaikea ymmärtää teinejä, jotka istuvat huppu päässä bussin käytäväpaikoilla iso reppu jalkojen välissä välinpitämätön ilme tympeällä naamallaan täydellisen piittaamattomina siitä, että ikkunapaikka on varattuna näiden itsetäyteisten teinien megalomaanisille egoille. Ymmärrykseni ei myöskään ylety rakastamaan ihmisiä, jotka luulevat ostaneensa ikilipun seisomapaikalle bussin poistumisoven edestä.

Saatan hyvinkin jo aamukahdeksalta olla näin ollen mielentilassa, jolloin ärsyttää ihan kaikki: Rovaniemen yöjunan pituiset kaulaliinat kedottuina teinikaulojen ympärille, lukkosolmulla kiedotut pinkit Burberry-huivit, isot reput viuhtomassa ohikulkijoiden naamoja, hukkuneelle rotalle haisevat naulakot ja valottomat pyöräilijät, jotka suihkivat hihaa hipoen jalkakäytävillä.

Sanoinko jo, että tänään ei ole hyvä päivä.

Kirjoitti: mea 09:02 | Jälkipuheet (3)

Ruoka-aineita, joita en vaan siedä, on vuosi vuodelta vähemmän. Osin johtuen siitä, että pehmenen ja lievennyn kaiken aikaa eikä aina enää jaksa olla niin perin intohimoinen ja jyrkkäkään. Osin myös siitä, että joskus taivun maistamaan inhoamaani apetta ja huomaankin ehkä silloin tällöin vastoin aiempaa varmaa luuloa pitäväni siitä tai ainakin sietäväni sitä. Mutta muutamia ikuisia jöklötyksiä on ja pysyy.

Top ten:

Etanat: Pelkkä ajatus niljakkaasta muljakkeesta, joka pitäisi niellä hengittämättä ja ajattelematta, saa vatsan kääntymään nurin. Sitäpaitsi: kuka on koskaan ikinä kuullut kenenkään kehuvan etanan makua. Siis sen ötökän varsinaista kulinaarista järisyttävää *makua*. Kaikki vaan hehkuttaa, kuinka ihanaa se valkosipulivoi on. Uskonhan minä. Mutta henkkoht kastan voihin mieluummin vaikka leipää.

Raaka sipuli: Minkä maailman tähden nykyisin joka ainoan sämpylän ja leivän väliin ja päälle ja viereen laitetaan punasipulia? Miksi kaikissa salaateissa on sipulia? Siis ihan kaikessa. Minä haluan sämpyläni ja salaattini ilman sipulia. Eikä niin, että se otetaan pois. Minun sämpyläni ja salaattini ei saa olla edes samassa huoneessa raa'an sipulin kanssa. Eikä hampurilainen. Eikä etenkään sellainen pieni sievä cocktail-pala, joka näyttää graavisiialta ja piparjuurikermatötteröltä karpalon kanssa. Sinne *ei saa* piilottaa raakaa sipulia. Raaka sipuli on pahaa, narskuu suussa ja maistuu viikon.

Hillosipuli: Hipposipuli menee samaan kategoriaan etanan kanssa. Se tuntuu suussa niljakkeelta eikä edes maistu miltään. Mikä saattaa kuulostaa kuulostaa ristiriitaiselta edellisen sipulin kanssa mutta naisen logiikka nyt on mitä on.

Mäti: Kerran kohteliaasti yritin kylässä syödä mätiä, kun se niin kallistakin on ja muut sitä suurena herkkuna ylistivät. Se poksahteli ällöttävästi suussa ja osa jäi hampaiden väliin. En edes halua kuvitella, millainen suutuntuma on pienipalloisessa mädissä. Mieluummin syön vaikka helmipuuroa, mikä on kyllä jo aika paljon luvattu, sillä helmipuuro on mädin vegaanivastine. Ja miettikää: ne on kalan poikasia! Paitsi helmiryynit on perunaa.

Kesäkurpitsa: Raakana se ei maistu miltään ja kuumana on lötkö niljake, joka ei maistu miltään. Täysin turha aines. En näe mitään syytä vaivautua.

Mustekala: Oletteko nähneet, kuinka japanilainen huippukeittiö ylvästelee tuoreella mustekalalla, joka kiemurtelee lautasella? Jos ette, niin hyvät teille. Se oli aika kamalaa katseltavaa. Jos mustekala taas leikellään renkaiksi ja friteerataan, se maistuu friteeratulta kumilenkiltä. En keksi, miksi söisin kuminauhalenkkejä tai ruokaa, joka kiemurtelee lautaselta karkuun.

Verinen pihvi: Jos eteeni kannetaan pihvi, josta veri valuu lautaselle kastikkeen joukkoon, päätän ryhtyä kasvis- ja kalapuikkosyöjäksi ainakin kuukaudeksi. Jos raaka liha kerta muka on niin hyvää, niin miksi paistaa ollenkaan, helpompaahan se olisi viistää hiehon kyljestä paloja ja rouskia menemään.

Sisäelinruuat: Miettikää hetki munuaisten ja maksan tehtäviä lehmän ja possun kropassa. Tarvitseeko muita perusteluja? No joo, aivot on ehkä viisaat mutta vain kun ne ovat elossa ja päässä.

Eläinten ulokkeet: Jos esi-isät köyhiä olivatkin ja joutuivat siksi syömään teuraasta korvat, saparon, koparat, sorkat, pään silmineen ja posket, niin OK. Minun ei tarvitse. En halua niitä syödä myöskään makkarassa, joten kaikki makkara, jossa on lihan kaltaista täytettä, jää kaupan hyllyyn.

Nahkiaiset: Ne näyttää käärmeiltä enkä ikinä söisi käärmettä. Miksi pitäisi syödä pitkää eläintä, jonka suolet on sen sisällä. Aivan. Ei mitään syytä.

Muuten syön mitä vaan ja halulla.

Kirjoitti: mea 20:48 | Jälkipuheet (18)

Meanderiassa on ollut kesästä saakka Iso Ongelma. Kaikki alkoi siitä, kun Late oli lomalla ja pääsin Laten aputytölle, joka tekikin vallan mainiota jälkeä. Parempaa kuin Late, joka teki minusta aina rekkalesbon. Noh. Syyskuussa oli sitten aika taas päästä liiasta hiuskasvustosta ja menin rohkeasti aputytölle tekosyyllä, että minulla oli kiire ja maestrollehan ei niin vaan aikoja saa. Tuskin mikään on kauheampaa kuin tavallaan pettää vakkari ja ihan sen silmien edessä. Päätin kuitenkin kestää sen kuin nainen ja olin kuin en olisi ollenkaan vaivautunut Laten katseista. Voin kertoa, etteivät ne katseet olleet lempeitä. Tunsin itseni niin The Petturiksi.

On ollut taas se aika jo pitkään, sillä ihan liian kauan olen verukoinut parturiin menoa edellä kerrotuista syistä. Haluaisin aputytölle mutta en kestä Laten puukkokatseita. En voi myöskään mennä Latelle, koska sitten se toinen loukkaantuisi. Tänään ahdistus oli jo niin megalomaaninen, että päätin mennä ihan mihin vaan pääsen heti suoraan sisään tilaamatta. Vähän samalla periaatteella kuin valitsin opiskelupaikkani, nykyisen ammattini ja kotipaikkani. Olen aina ollut niin hyvä etukäteissuunnittelussa.

Ensimmäiseen paikkaan en päässyt, se oli lopettanut. Toisessa oli jo neljä tyyppiä odottamassa eivätkä ottaneet enää. Kolmannessa paikassa naurahdeltiin, että seuraava vapaa aika olisi kuukauden päästä. Neljännessä luvattiin palvella puolentoista tunnin kuluttua. Päätin luovuttaa ja ahdistua kotona pimeässä pipo päässä. Syötyäni kunnon lohtumättörasvakolesterolin räjäyttävän feta-salamimunakkaan sain niin paljon energiaa, että kävelin lähiön ostarin parturiliikkeeseen. Kuinka ollakaan, pääsin sisään ja tukka on ... no, se ei ole rekkalesbo. Se on, miten sen nyt kauniisti sanoisin: lähiötukka. Näytän Pirjohannelelta.

Kaikki tämä vain siksi, että Late katsoi pahasti. Miehet.

Kirjoitti: mea 20:04 | Jälkipuheet (22)

Aiemmin tänään päivällä olin valmis vastaamaan, että mitä pikimmin ja kivuliaimmin se vain voisi olla mahdollista, niin niin tapahtuisi minulle nyt juuri tänään näillä eväillä ja tällä istumalla. Sitten sattuman kautta tulin ajautuneeksi hakemaan kollegiaalista vertaistukea muissa asioissa ja samalla tulin vuodattaneeksi kaiken veetutuksen, mikä sydäntä painoi ja kolesterolia ja verenpainetta huonosti kohteli. Ja ehkä vähän päälle. Vuodattamiseen pitää tietenkin aina lyödä sen verran tervamaustettua lisälöylyä, että tulee tuuletetuksi sisuskalut takanurkkia myöten.

Jos ette ole kokeneet puhdistautumista vuodattamalla, niin suosittelen. Nyt ei ketuta enää mikään. Ilman tuota hetkellistä sattuman viitoittamaa mahdollisuutta avautua, olisin nyt aivan helvetillisen poikkipuhkikyllästynyt ikävähkö tyyppi, jonka hanskat on nasahtamassa tiskiin ihan millä näppäimellä tahansa.

Kirjoitti: mea 17:24 | Jälkipuheet (9)

Olen vähän yllytyshullu. No okei. Paljon. Minulla pitää olla aina joku selkeä kiihoke, jotta saan itseni ruoskittua suorituksiin. Pätee töissä, kotona ja kuntoilussa. Töissä uudet ohjelmat, työkokonaisuudet, haasteet ja sykäyttävät kanssatoverit saavat minut syttymään aina ja uudelleen ja heittäytymään työn virtaan. Kotona jos vaikka ostan jonkun pienenpienen kotihärpäkkeen, vaikka vain leipälaatikon, niin innostun järjestelemään tavaroita uusille paikoille, siirtämään sohvaa, haaveilemaan tapetoimisesta, uusista keittiön kaapeista, uudesta sohvasta ja matosta ja ja ...

Kuntoilussa tarvitsen ehdottomasti ledejä ja mittareita ja vilkkuvia ja vaihtuvia numeroita, jotta saisin ruoskittua itseni suorittamaan yhtään mitään urheilullista. Pitää olla hilavitkuttimia, jotka mittaavat, laskevat, tallentavat ennätykset, matkat, sykkeet ja saavutukset. Minulla pitää siis olla askelmittari, jotta tulen kävelleeksi riittävästi. Sitten pitää olla kuntopyörässä ja stepperissä mittarit, jotka kertovat, kuinka paljon olen laihtunut puolen tunnin sessioissa. Uusin leluni on PowerBall, joka saa minut euforiaan. Piiskaan tuon koukuttavan gyroskoopin yhä uudestaan ja uudestaan vimmaiseen vatkaukseen. Jospa nyt voittaisin itseni. Tai nyt. Tai ...

Jännä tunne, kun hartioita huimaa.

Kirjoitti: mea 20:21 | Jälkipuheet (4)

Oliko sinun luokallasi tyttö, joka sai kokeista aina ysejä ja kymppejä. Joskus, kun tuli kasi puolikas, se tyttö oli ihan, että katto putoaa ja salama iskee ja elämä loppuu. Muut naureskelivat, että ooh, sä sait vaan kasi pual, kuinka sä ollenkaan kestät tän. Jokainen niistä piikeistä tuli perille vaikka se naureskeli mukana. Jokainen niistä piikeistä jäi sen tytön takaraivoon nirhaamaan. Se olisi niin halunnut olla samanlainen kuin ne muut mutta ei osannut. Se osasi olla vain hyvä ja siksi se yritti saada ne muut pitämään itsestään olemalla niille mieliksi. Se kuori luokan pahiksen appelsiinitkin ollakseen mieliksi. Se tyttö oli aika hukassa itsensä kanssa.

Muistat varmaan senkin, kuinka se tyttö lukiossa muuttui. Se värjäsi hiukset, pukeutui niin kuin muutkin, alkoi polttaa ja sen ilme muuttui luoksepääsemättömäksi. Se oli edelleen luokan paras mutta sitä ei uskallettu enää pilkata, kun kukaan ei tiennyt, oliko se lintu vai kala. Ja tyhmäähän se olisi ollutkin pilkata, kun se pelasti sinutkin silloin, kun olit unohtanut tehdä matikan laskut. Saatoit myös luottaa, ettei se paljastanut välitunnin tupakkapaikkaa vaikka se olikin opettajien lemmikki. Opettajat olivat ihan yhtä ymmällä, nekään eivät enää tienneet, oliko se lammas vai susi. Ei tyttö tiennyt sitä itsekään. Se halusi niin olla samanlainen kuin kaikki. Se oli saanut tarpeekseen erilaisena olosta.

Tytöstä piti tulla lääkäri tai arkkitehti. Opettajat odottivat siitä jotain suurta. Sen vanhemmat odottivat kuutta laudaturia. Tyttö vaan ei halunnut mitään niin kuin tulla hyväksytyksi. Se halusi olla vaan samanlainen kuin muut.

Kapina laimeni. Tytöstä ei tullut lääkäriä eikä arkkitehtiä. Siitä tuli ihan tavallinen ihmissuhteissaan räpiköivä, epävarma ihminen, joka halusi olla kaikille mieliksi. Kapinasta jäi vain se jäytävä piikki, joka ajaa tyttöä edelleen haluamaan olla hyvä. Parempi. Jäi tunne, että ei ole koskaan kuitenkaan riittävä. Tai tarpeeksi hyvä.

Kirjoitti: mea 20:08 | Jälkipuheet (25)

kun saa repiä sen suojakalvon pois uuden hilavitkuttimen näytöstä tai logosta,

tai kun osuu kahvilaan juuri silloin, kun korvapuustit otetaan uunista ihan pikkuisen juuri sen verran liian aikaisin, että ne on aavistuksen raakoja sisältä,

tai kun kävelee rauhassa bussipysäkille ja bussi tulee kuin tilattuna,

tai kun annoksessa lukee pekonia ja ottaa sitä vain siksi, että siinä lukee pekonia mutta olettaa sen olevan kuitenkin väärin tehtyä ja annokseen piilotettua niin, että pekonia on vain annoksen nimessä ja sitten saakin täydellisen hyvin paistettua, rapeaa ja kurttureunaista pekonia,

tai kun lokakuun sunnuntai on kuulas ja aurinkoinen ja yöpakkanen on jähmettänyt kultaisen vaahteranlehtikasan kahisevaksi paksuksi matoksi koko tien pituudelta ja saa potkia lehtiä mielensä kyllyydestä,

sitä tunnetta ei voita mikään.

Kirjoitti: mea 22:33 | Jälkipuheet (9)