« tammikuu 2005 | Etusivu | maaliskuu 2005 »
helmikuu 28, 2005
Humanistia etikalla
Jos kuulen vielä kerrankin lauseen ”olen humanisti, en osaa tehdä mitään tietokoneella” tai jonkin sen noin kolmesta variaatiosta, ratkean.
Voin milloin tahansa esitellä tällaisille tyypeille muita humanisteja, jotka osaavat tehdä verkkosivuja, ladata tiedostoja, käsittävät tietokantoja ja dynaamisia sivuja ja mitä kaikkea, käyttelevät taitto-ohjelmia ja tietävät tietokoneraudasta enemmän kuin minä (mikä ei ole kovin paljon, mutta ilmeisesti enemmän kuin keskivertohumanistin). Mistä ihmeen lähteestä ensin mainitulle ryhmälle syötetään tuollaista p*aa?
”Mää oon humanisti, emmää tajuu mitään, höh-höh-höö” on yhtä hyvä väite ja perustelu kuin ”En hanki lapsia, koska liikakansoitus on ongelma”, ”En tiedä mitään ammattikorkea- ja yliopistokoulutettujen sijoittumiseroista työmarkkinoilla, koska se ei varmaan koske minua” tai ”Tytöt eivät piere, koska eivät vain piere”. Todellinen syy osaamattomuuteen, tekemättömyyteen, tietämättömyyteen tai kieltämiseen on se, ettei kiinnosta, ei halua, ei jaksa, ei halua myöntää.
Ei näissä pikkuvioissa ole mitään vikaa. Ne ovat itse asiassa minun näkövinkkelistäni aivan totaalisen yhdentekeviä seikkoja. Niin että myöntäkää ne itsellenne tai olkaa edes hiljaa.
Harmillista, että pikkusievänä ihmisenä en väistämättä saapuvalla hetkellä tietenkään voi ratketa julkisesti, vaan täytyy itkeä hiljaa sisäänpäin.
Laura at 07:37 PM | Sano jotain (1) | TrackBack
helmikuu 26, 2005
Kenties uusi imago?
Nyt on blogin nimen vaihtaminen helppoa. Näppäiset vain auki Bloginimigeneraattorin. Vaikeinta on valita, olisinko tulevassa elämässäni mieluiten Mätä Raejuusto, Rokkaava Vaan, Villi Kumiperuna, vai...
Ihanaa, että lauantai-illan elämättömille valmistellaan tällaisia huvituksia. Kiitos, Tuo ja Toi.
Laura at 11:25 PM | Sano jotain (1) | TrackBack
A Babysitter's Club
Tänään koittaa kohtalonhetki. Olen ensimmäistä kertaa yli viiteen vuoteen lapsenvahtina.
Työsuhde kestää vain puolesta tunnista tuntiin. Pidempään en varmaan pystyisikään.
Tähänastiset kohtaamisemme kummipojan kanssa ovat olleet, no, eivät nyt vaivaantuneita, mutta eivät erityisen vaivattomiakaan. Tähän asti vanhemmat ovat olleet aina paikalla, joten olemme voineet keskustella heidän kanssaan – miten käy, kun olemme vain me kaksi? Miten tulemme toimeen? Meillähän on hyvin vähän yhteistä historiaa, ja harrastuksetkin ovat aivan eri planeetoilta, joten puheenaiheet on käyty äkkiä läpi (sillä pliis, minä en halua keskustella äidin- ja korvikemaidon eroista, en).
En ole vielä myöskään onnistunut karistamaan vaivalla hankittua, aikuismaista ja jäykkää käyttäytymismalliani, jonka mukaan ei leikitä lentokonetta, ei oteta karhunloikkia, ei nenitellä, ei leperrellä loruja eikä lauleta eikä pussailla sormia. Yksikuukautinen poika taas tuskin suostuu pelaamaan konsolipelejä tai juomaan kahvia seuraksi.
Voimme joko mököttää keskenämme hiljaisuuden vallitessa tai katsoa yhteisestä sopimuksesta telkkaria, olla yhdessä hiljaa.
helmikuu 24, 2005
Imarteleva kronikaatti
Tämä meemi on kiertänyt Internetin jo sata kertaa. Sen täytyy kiertää vielä kerran, siksi on meitä, jotka emme osaa päättää, viitsimmekö. Viitsitään nyt tämän kerran, kun tämä katsaus menneeseen on niin surkuhupaisa.
10 vuotta sitten Olin pahimmassa murrosiässä ja seiskaluokalla. Tärkein asia elämässä oli saada kymppejä lukuaineista (jos Veren vangit oli jo ilmestynyt, se vähintäänkin kilpaili ykkössijasta). Kaveriporukan hot pukeutumisvalinta oli verkkaritakki, farkut ja lenkkarit.
5 vuotta sitten vietin lukulomaa; päivät luin kirjoituksiin ja yöt palkitsin itseäni tiiliskiviromaaneilla. Saadessani korkeakoulujen valintaoppaita käsiini vasta tajusin, että kotipaikkakunnalta pääsee oikeasti poiskin. Mikä helpotus.
3 vuotta sitten olin kai töissä kaupan kassalla (yliopistovuosista on enää vaikea erottaa yksittäisiä). Minulla oli ihka oikea poikaystävä. Olin juuri muuttanut viiden hengen solusta yksiöön, jossa oli erkkeri.
Vuosi sitten minulla oli viimeinkin oman alan osa-aikatöitä. Tunsin itseni hyvin tärkeäksi kaikkien kiireiden alla. Olin viimeinkin tutustunut kunnolla anoppiini, mikä oli mukavaa.
Tähän asti tänä vuonna olen tehnyt yllättäen saatua talvityötä ja ollut ahdistunut kesätyön puuttumisesta. Olen johtanut omaa roolipelikampanjaa, mikä on ollut saavutus.
Eilen itketin kummilasta ja puhuin palavasti lasten kasvatuksesta. Katsoin ihanan ahdistavaa pukudraamaa kieriskellen sohvalla tyytyväisyydestä.
Tänään olen ollut oikea Internet-myyrä ja kaivellut toisten bloggaajien taustoja. Vielä on saatava kasvot eräälle, jonka tiedän liikkuvan samoissa paikoissa kanssani, vihjeet ovat hyvät. Olen ollut oikea doll ja leipaissut kanssa-asujaimelle chilisuklaakakkua. Olen myös poistanut blogistani yhden lauseen, jonka totesin kertovan blogiin kuulumattoman ihmisen henkilökohtaisista asioista.
Huomenna Syön anopin kanssa täytettyjä paprikoita. Töiden jälkeen on vielä kokoustusta, mutta sitten mr. Kanssa-asujain saa hankkia minulle pizzaa. Pizzan jälkeen en tee mitään. En mitään.
helmikuu 23, 2005
Nyt dyykkaamaan
Noin kerran kahdessa vuodessa on ihan hyvä havahtua tyhjentämään jääkaappinsa. Pois lensivät viime juhannuksen aiolin jämät, marraskuiset luumuhillot ja vuonna 2003 parhaat päivänsä nähneet lihaliemikuutiot. Hei-hei.
Aioli, joka muuten oli ihan sikahyvää silloin aikoinaan, oli muodostanut kauniin sinapinkeltaisen ja täplikkään sisäpinnan lasipurkkiinsa. Pinnoitus esti armeliaasti näkemästä, mitkä elämänmuodot purkin sisäpuolella suunnittelivat maailmanvalloitusta. Kuvio oli kyllä kaunis, niin kaunis, että nyt harmittaa, etten ottanut kuvaa ja sisustanut blogia uudella taustalla...
->
Laura at 09:32 PM | Sano jotain (1) | TrackBack
helmikuu 22, 2005
Elokuvista ja juhlista
Panssarilaiva Potemkin Cleaning Womenin säestämänä Tampereen lyhytelokuvajuhlilla on jotain, minkä haluan nähdä. Viimevuotinen Aelita-kokonaisuus kun jäi kokematta. Lippuja Potemkiniin sai vielä tänään.
Kaikkien Tampereen kulttuuritapahtumien äärellä asumiseni on kyllä ollut aivan naurettavaa. En ole osallistunut mihinkään. Kerran kävin opiskelijalipulla katsomassa jotain filkkareiden kilpailusarjaa, pari kertaa pyörinyt Tammerfestin ilmaiskonsertissa - kerran jopa maksullisessa - mutta muuten oikeastaan tyytynyt vain nyhjöttämään kotona. Vain siitä huomaan jotain taas tapahtuvan, että kaduilla on entistä enemmän väkijoukkoa jonka #¤% läpi ?@# ei &§¤ pääse %%$ pomminkaan kanssa.
Nyt harkitsen erittäin varovaisesti jopa roskaelokuvafestivaalia tai Tullikamarin lauantai-illanviettoa, jonka ohjelmaa en tuttuun tyyliini onnistu löytämään. Mutta siellä on Spinal Tappia, dokumenttia Absoluuttisesta nollapisteestä ja sekalaista esiintyjäkaartia, mm. Kuusumun profeetta. Näin olen antanut itselleni kertoa.
Kun nyt tuli mieleen, niin älkää te missatko Metropolista (8,4 tähteä IMDB:ssä = kova tulos), joka esitetään Niagaran elokuva-arkistosarjassa maanantaina 7.3., vaikka minä sen joudunkin missaamaan.
Laura at 07:22 PM | Sano jotain (3) | TrackBack
helmikuu 19, 2005
Naimalakon paikka
Mikä onni, etten ole joutunut naimisiin. Vinkkejä hyvälle aviovaimolle on nimittäin niin vaativa edellytyslista, etten siihen kuunaan pystyisi. Itse asiassa hieron silmiäni ihmetyksestä ja mietin, voiko tämä olla totta, vuodesta 1955 ja kaikesta tuon ajan kotikulttuurista oppimastani huolimatta.
Laura at 09:03 PM | Sano jotain (4) | TrackBack
The Face Transformer
Päivän paras lelu on The Face Transformer. Ota kasvoistasi .jpeg- (, .jpeg) tai .gif-kuva ja syötä muuntokoneeseen. Ohjelma muuntaa piirteesi eri taiteilijoiden, tyylien, rotujen ja erään toisen lajin mukaiseksi. Ainoa miinustekijä ovat kryptisestä muunnosprojektista syntyneet kuvassa näkyvät häiriöt. Tässä teille manga-Laura.
helmikuu 18, 2005
Kummit ja muut
Kun piispainkokouksen yhteydessä uutisoitiin, että kummiutta uudistetaan, odotin mielenkiinnolla joitain hienoja innovaatioita, ja tietysti petyin.
Niin, mitähän oikeastaan odotin? Ehkä sitä, että lapsen kummeja ja vanhempia kiellettäisiin sormea heristäen koskaan riitaantumasta, että kummia kiellettäisiin vakavasti ostamasta krääsää tai rumia vaatteita syntymäpäivälahjaksi, hoitamasta kummiutta etänä korteilla ja lusikoilla, ehdottomasti varoitettaisiin unohtamasta kummilasta pelkän paikkakunnalta muuton takia. Sen sijaan uudistusmietteissä on kasvatuskummia ja aikuiskasteessakin annettavaa kummia.
Nyt kun itse olen saamassa kummilapsen, kaikki kummin tehtäviin ja kummiuteen kohdistuviin asenteisiin kiinnostaa. Minustahan ei tule kirkollista kummia, vaan ihan normaali sellainen (pitäisiköhän tähän nyt sortua laittamaan hymiö?). Olen todella iloinen, että vanhemmat ymmärtävät kummiuden laaja-alaisemmin kuin vain kirkollisena kysymyksenä: vähintään yhtä yleinen on käsitys, että kummius on kristillinen instituutio ja siihen jämähtänyt.
Minun henkilökohtainen ja muilta kuulemani kokemukset kummeista eivät sisällä mitään sellaista erikoista, mikä vaatisi kirkkoon kuulumista, tai edes kristillistä uskoa. Mikään kokemuksista ei myöskään sisällä mitään erityistä sellaista, mikä vaatisi kummin tittelin haltijuutta. Jälleen yksi kaunis mutta tyhjä tapa.
Silti toistan, että olen iloinen osakseni langenneesta velvollisuudesta. Onhan se luottamustehtävä vanhempien taholta, vaikken siitä uskonnottomana mitään paperia todistukseksi saakaan. Toivottavasti idealistisuuteni näin valistamana onnistun suorittamaan kummintehtävän tyydyttävästi myös lapsen näkökulmasta.
Laura at 12:15 PM | Sano jotain (3) | TrackBack
helmikuu 17, 2005
Elokuvantunnistusta
Puvustusta ei kai useimmissa filmaushetken aikaan sijoittuvissa elokuvissa laita erityisesti merkille. Toisin sanoen, vain historiallisten, futurististen tai muuten fantasia- tai sci-fihenkisten filmausten puvustus pistää oikein erityisesti silmään. Tämän elokuvantunnistusvisan ovat varmaan koonneet kunnioituksen puutteeseen suivaantuneet elokuvapuvustajat - ja elleivät ole, saakoot he täten osakseen niitä jaloja tunteita, joita kaipaavat.
Minä tein jo pohjat: kaksi ja puoli äkkipäätä tunnistettua elokuvaa 72:sta. Siitä ei voi kuin parantaa.
Laura at 05:06 PM | Sano jotain (1) | TrackBack
Tasapaino
Olipa päivä. Työpaikalla kokeilimme mitä tekisimme, jos tietoverkkoyhteydet vaikka katkeaisivat tunniksi. Totesimme, että emme tekisi minkään lajin töitä ja asiakkaat olisivat kovin hämmentyneitä palvelun laadun huonontumisesta.
Päivän plussia on ollut tieto siitä, että saan jatkaa välinpitämättömyyttä graduajatusten suhteen – työsuhde jatkuu toukokuun loppuun.
Syventävien metodikurssi numero kaksi taas aiheuttaa syksyn metodikurssi ykkösen tapaan ahdistusta jo heti avauskerralla. Voi epätoivo; miten muut ymmärtävät muka jotain kurssin aiheesta jo ennen sen alkua, mutta minä en? Saavat vielä sadistista mielihyvää puhuessaan itsevarmalla äänellä tiedoistaan, kyllä minä tiedän, sillä teen itse aina mahdollisuuksien mukaan samoin.
Kompensoidakseni edellistä lähdin henkiselle shoppailukierrokselle Stockmannin turkki-tai- tuulipuku -kansan sekaan. Henkinen shoppailu on mieltä tyynnyttävää kahdella tavalla: ikään kuin ostan tavaroita, mutta säästän kuitenkin selvää rahaa, koska oikeasti en osta. Tutkin erilaisia lompakoita minuuttikaupalla, mutta koska edullisinkin kustansi kolmekymppiä, kaikki saivat jäädä. Sain kuitenkin kuvitella, miltä opiskelijakortti ja lähikaupan kuitit näyttäisivät tulipunaisessa, minikokoisessa nahkataskussa.
Vielä olin ostavinani kaakaota. Jo kotona olin päättänyt, että nyt meillekin ostetaan sellaista helppoa ja hyvää sokeroitua maitokaakaojauhetta [vaikka se onkin ihan 100-prosenttista lällärikamaa]. Tutkin eri vaihtoehtoja [mammanpoikien hyllyllä], mutta käsi eksyi kuitenkin sille samalle aidolle tummalle kaakaojauhopurkille. Sille, jonka äitikin aina osti.
Palkkioksi selkärankaisuudestani saan nyt lohturuokaa: juustocroissantteja, vahvaa, vahvaa kaakaota ja Paper Mariota.
helmikuu 16, 2005
Polttohautaus olisi sentään jotenkin kodikasta
Tällaisen hengellisesti paatuneen viherpipertäjän, uusia asioita nopeasti omaksuvan ja maallisesta materiasta välittämättömän X-sukupolven naisenkin niskakarvat nousevat pystyyn tämän Aamulehden sopivasti Kioton sopimuksen voimaanastumispäivänä julkaistun uutisen myötä.
"Ruotsissa kokeillaan uudenlaista ympäristöystävällistä hautausmuotoa. --- Uudessa hautaustavassa kuollut laitetaan maissista tai perunatärkkelyksestä tehtyyn arkkuun, ja arkku syväpakastetaan pikaisesti nestemäisessä typessä. Käsittelyssä ruumiista tulee hauras, ja se murenee hienojakoiseksi jauheeksi pienessäkin tärinässä. Lopputulos, noin 30 kiloa jauhetta kaivetaan esimerkiksi hautausmaan multaan, jossa se maatuu nopeasti."
Siis minun maallisista jäännöksistänikö kaikista arkeologi- ja muumioleffoista tuttu tärisevä, irvistelevä, vääntyneeksi kuivunut, kammottava, pölyksi puhallettava joskin kieltämättä ekologiselta kuulostava kalmo?
Kehitys kyllä kieltämättä kehittyy sitä tahtia, että varmasti kypsässä vanhainkoti-iässä olen jo rutinoitunut syömään ruokanikin pillerienä, niin miksei sitten ajatukseen kuolemanjälkeisestä pakastamisesta. Ja tomuksi tärisyttämisestä. Liukuhihnalta jossain tehtaassa
Täytyy nyt kyllä vielä hieman totutella tähän kovin futuristiseen ajatukseen.
Laura at 11:43 AM | Sano jotain (5) | TrackBack
helmikuu 15, 2005
Muita, että vielä on täys talvi
Voi ei, aurinko paistaa. Melkein vaistoan jo räystäiden tippuvan vettä.
Vihaan varhaiskevättä. Se saa minut istumaan rauhattomana ikkunan äärellä pitkiä aikoja, vaikka pitäisi tehdä kaikenlaista tärkeää. Opiskella, vaihtaa kukille multa, etsiä kesätyöpaikkaa, pestä ikkunat.
Se saa olon rauhattomaksi, tyytymättömäksi ja aikaansaamattomaksi, mutta ei tarjoa mitään vihjettä, miten olon saisi parantumaan.
helmikuu 14, 2005
Turhuuksien turut
Miksi ihmeessä on minikokoisia muovipusseja? Niitä, joihin mahtuu CD-levy tai teippirulla tai hammastahnatuubi mutta jotka kotiin kannettuina muodostuvat jaloissa pyöriväksi ongelmajätteeksi. Viikonloppuna pyörin ostoshuumassa keskustassa, ja jos olisin huolinut kaikki tuputetut pikkupussit, olisin niitä kyllä saanut erikseen niin hiuspinneille, korvakoruille, sukkahousuille kuin pikkusormen pään kokoisille kangasruusuillekin. Kyllä taas maailma pelastuisi, jos laitettaisiin ihmiset käyttämään taskujaan, eikä jaettaisi ilmaiseksi muovia, joka kuitenkin vain mytätään ja työnnetään laukun pohjalle.
Kuten viimeaikaisesta ostoskäyttäytymisestäni voi päätellä, olen töissäkäynnin tuoman ylettömän rahavirran viemänä ajautunut käyttämään rahaa itseeni ja ulkomuotooni. Uudet korvakorut, niin turhamaiselta kuin ne jo kuulostavatkin, eivät kuitenkaan ole mitään: varsinainen itseni ylitys oli joka-puolivuotisen kampaaja-ajan varaaminen. Hurraa, minä.
Jotkut saattavat kyllä vielä yllättyä lopputuloksen nähdessään. Sanotaanko, että jo sitä tulikin kymmenisen vuotta näytettyä täsmälleen samalta. Tähän piti tulla kuvakin, mutta pitäkää tunkkinne.
helmikuu 13, 2005
Se Troijan sota oli mahtava
Olen hieman pettynyt Troija-elokuvan DVD-version ominaisuuksiin. Tämän tyylisessä elokuvassa kohtausvalikossa kohtauksia ei ole järkevää nimetä tyyliin "se ja se taistelu" ja "Paris ja Hektor jutustelevat", vaan "Akhilleus öljyisenä haarniskassaan" ja "Paris ja Hektor molemmat ilman paitaa kahdenkymmenen sekunnin sisällä". Mitä menetettyjä mahdollisuuksia.
Siis minähän katson kyseistä elokuvaa lähinnä nykyajasta käsin nähtynä kulttuurisena versiona yhdestä ihmiskunnan ansiokkaimmasta kirjallisesta teoksesta. En vain voinut olla huomaamatta, että mieskauneuttakin laajasti filmissä esitellään, ja no, jotkut voisivat kokea toisella tavalla luokitellut kohtaukset erittäin positiivisella tavalla. Hrmh.
Iliaksen elokuvaversio sai minut muistamaan, että minähän kahlasin teoksen kirjana läpi jo yläasteikäisenä. En kyllä ymmärrä miten se on ollut mahdollista:
"Tulvi jo urhojen vert' yliyltään muuri ja tornit,
huppeli iliolaisten, akhaijein myös punahurme,
eipä akhaijeja karkoittaa vihamies toki voinut,
vaan kuin kehrääjän vakamielen vaaka, kun kuppiin
toiseen punnus on pantu ja toiseen täys tasamäärä
villoja, jotta hän lapsilleen sais ansion niukan:
niin tasan vaappui taistelo nyt sekä mittelö miesten,
kunnes Hektorin salli jo Zeus urokunnian saada;
ensimmäisnä hän näät yli riensi akhaijien muurin;
Troian miehiä kiihtäen huus läpitunkevin äänin:
'Eespäin, Ilionin hepourhot, muuri jo maahan
murrelkaa, tuli tuima jo tuiskatkaa sotapursiin!'"
Homeros: Ilias. Suomennos: Otto Manninen v. 1919.
Laura at 12:00 PM | Sano jotain (5) | TrackBack
helmikuu 12, 2005
Kakkajuttu
Miksi ihmeessä kaikki eivät hanki lapsia? Niistä on loputon ilo, hauskuus ja vitsin vääntö. Miehiä varsinkin pitkällisen tutkimukseni perusteella kiinnostaisivat kakan väännöstä väännetyt tosielämän vitsit.
Pieni vauva kakkaa, pissaa, nukkuu, syö tai huutaa. Siinä on jo kaksi viidesosaa vitsinaihetta, kaksi viidesosaa, joiden aikana mies voi katsoa televisiota tai pelata tietokoneella, ja yksi viidesosa - no, mikäänhän ei ole täydellistä.
Tietopiirissäni on karattu vaipanvaihdosta ja kakattu täydestä konttausvauhdista matolle, pissattu nurkkiin ja sohvan taakse, kakattu lahkeeseen, vaipan ja potkupuvun ohi pipan takaraivoon sekä hoitopöydälle. Kakattu vihreää kakkaa. Kakattu lautaselle. Sekoitettu kakkaa muovailuvahaan ja sitten - tai no, ei kukaan varmaan halua tietää. Puhumattakaan, että sitä kakkaa ja pissaa saa jatkuvasti pyyhkiä tai vartoa.
Me naiset sitten, meidän on vain keksittävä muita iloja vauvoista. Ainakaan ne eivät vastustele, jos niille ostaa oman makunsa mukaisia vaatteita ja esittelee sukulaisille.
Laura at 09:36 AM | Sano jotain (2) | TrackBack
helmikuu 10, 2005
Naapuri
Kaupunkiasumisen paras puoli on, ettei naapureistaan tarvitse välittää - näinhän sitä maalaistyttö luulisi. Täällä suuressa maailmassa ei ole edes pakko siirtää katsettaan hissin seinästä aamulla, koska kaikki ovat tuntemattomia. Aah, anonyymius.
Tässä iltana muutamana kuului kylpyhuoneen ilmastointikanavasta koiran uikutusta. Sitten ajattelin, että joku siellä loilottaa suihkussa. Sittemmin päättelinkin kyseessä olevan erittäin ahdistuneen, syvältä kouraisevan vollotuksen.
Joku itki sydäntäsärkevästi jossain naapurihuoneiston kylppärissä. No, sitähän sattuu. Kai meistä jokainen on istunut oman kakkunsa kiilautuneena pesukoneen ja vessanpöntön väliin, pyyhe poskea vasten painettuna, murehtien maailmaa. Yritin hukuttaa äänet pontevaan suihkutteluun. Jostain syystä ääni tästä vain voimistui ja alkoi muistuttaa enemmän koiran ulinaa. Vai itkua sittenkin? Pohdin, pitäisikö mennä soittelemaan naapurien ovikelloja huolestunut hössöttäjäilme kasvoilla. Ja ehkä kaakaokupin kanssa. Hylkäsin ajatuksen melkein heti.
Menin nukkumaan ja nukahtaessani yritin uudestaan kuvitella, että tämän kuution ulkoseinien toisilla puolilla toiset ihmiset eivät suinkaan kävele, nojaa, ripusta tauluja ja syljeskele kattoon.
Laura at 03:50 PM | Sano jotain (2) | TrackBack
helmikuu 09, 2005
Heippalappujen kevät
Ensimmäinen erä taistelussa Tampereen Kirkkosanomia vastaan on ollut tulokseton. Sähköpostit, joissa ystävällisesti pyydetään olemaan välittämättä minulle tätä painotuotetta, on otettu yhtä ystävällisesti vastaan, mutta käytännön tasolla ei ole tapahtunut mitään. Ellei uutuuttaan kiiltelevä "ei ilmaisjakelua" -lappu ala tehota, perinteikäs "ei mainoksia, kiitos" -lappunen saa seurakseen "eikä Kirkkosanomia, prkl" -ilmoituksen.
En ymmärrä, miksi poltan tästä pienestä asiasta näin suuret päreet. Ehkä se johtuu siitä, että kaikki muut mainostenjakajat - sillä mainoshan Kirkkosanomatkin on, Tampereen seurakuntien mainosta - ymmärtävät pyynnön. Ehkä se johtuu siitä, että tuntuu kuin minulle jaettaisiin traktaatteja tai vastaavia kadulla jaettavia turhia lappusia suoraan kotiin.
Kun nyt on lappujen kiinnittelyn suhteen siis päästy alkuun, voisin aloittaa urani heippalappujen kirjoittelijana ja pyytää ivallisen ystävällisesti yläkerran naapureita hankkimaan tuhkakupin. Ovat penteleet ottaneet tavakseen heitellä kaikki tupakointiin liittyvät roskansa parvekkeelleni. Mikä ruoja on nuorison villinnyt?
Mistähän minäkin kirjoittaisin, jos ei olisi mitään valitettavaa?
Laura at 09:18 PM | Sano jotain (5) | TrackBack
helmikuu 06, 2005
Käytännöllisyyden palkka
Minulla on useita laukkuja. Yksi on kätevä kotibileissä, toinen kevyen kantamuksen kanssa ja kolmas poistuttaessa kotoa suuren taakan kera kellonympärystäksi. Ongelmia tuottaa tavaroiden koordinointi välillä laukku A laukku B laukku C.
Lähtiessäni kotoa sunnuntaipeliin muistan kyllä kaiken itse roolipelaamiseen liittyvän sekä langan ja puikot. Avaimenkin muistan, kun huomaan rappukäytävässä, etten pääsekään omin avuin takaisin asuntoon hakemaan isäntäväelle palautettavaa DVD:tä. Onneksi ei tarvitse asua yksin.
Sen sijaan en muista pakata neuleohjetta, että kudintarvikkeilla olisi yhtään mitään käyttöä. En muista aina elintärkeää kalenteria, en lompakkoa, en puhelinta. Seison orpona bussipysäkillä ja toivon, ettei mitään yllättävää tapahdu.
Kohtalon oikusta bussikortti on eksynyt mukaan laukkuun. Rauhoitan itseäni huulirasvalla, joka on unohtunut takin taskuun. Onneksi sentään pää on kiinni hartioilla, muuten se hukkuu seuraavaksi ja se olisi surkeaa, sillä repun hihnat saattavat mennä sekaisin, ellei mikään pidä niitä erillään.
helmikuu 02, 2005
Une petite panique
Tänään. Näin olen päättänyt. Tänään kesätyönantajat hierovat tyytyväisinä pulleita käsiään, odotellessaan soittoani. Nautiskelevat kihelmöivästä tiedosta, että pian se soittaa.
a) Tietävät, että pian saa nauraa makeasti, sydämen pohjasta olemattomille rahkeilleni ja suunnattomalle röyhkeydelleni, kehdata nyt pyrkiä meidän mainiolle työpaikallemme.
b) Kyynelsilmin liikuttuneina toivottavat avosylin vastaan; minä olen juuri sellainen monialainen ihminen - pseudo-humanisti, wannabe-teknisti, epävarma yhteiskuntanisti - jota he tarvitsevat. Nyyh.
Kesätöitä on pakko saada. Ota kesätyöntekijä.
helmikuu 01, 2005
Tiistai on p***maisin päivä
Mietinkin, onko kirkasvalolampun edessä istuskelulla mitään merkitystä. Nyt en ole käyttänyt ko. laitetta viiteen päivään: olo muuttuu puoli seitsemän -aamuherätysten ja yhäti jatkuvan pimeyden vaikutuksesta yhä sekavammaksi.
Tänä aamuna huomasin vasta hissin peilistä, että silmälasit jäivät kotiin. Näin onkin viimeksi päässyt käymään yläasteaikoina, jolloin vasta aloitin silmälasien käytön ja joskus tuli hankittua pöpperöinen olo lukemalla yöt läpeensä romanttisia jännityskertomuksia.
Onneksi tällä kertaa olin huomauksen aikaan vielä samassa talossa. Joskus siitä myyränäöstä olisi todellista hyötyä.
