« joulukuu 2004 | Etusivu | helmikuu 2005 »
tammikuu 31, 2005
Valtsikka polkkaa
Helsingin yliopiston valtiotieteilijät lienevät blogimaailman edistynein yhteisö, joka ei oikeastaan ole muodostunut bloggaamisen ympärille.
Ei meillä vaan mitään tällaista ole.
Ja minähän en koskaan nalkuta
Miehet tarvitsisivat välttämättä sen tavallisen äidinkielenopetuksen lisäksi koulutusta elämänsä muiden naisten kielessä. On aivan uskomatonta, miten helposti viestinnässä on häiriöitä sukupuolten kesken.
Pieni harjoitus: osa-aikavirkanainen tulee ryytyneenä viikonlopun reisusta kotiin. Hän lausuu (yritä keksiä viivalle suomennettu versio. Viivat ovat lyhyitä, koska vastauksetkin ovat ytimekkäitä. Oikeat suomennokset saat lähimmältä naiselta):
"Sinulla on näköjään ollut koko viikonloppu aikaa miettiä ja valmistella tätä mainitsemaani biojäteastian pesua."
______________________________
"Jos olisit siirtänyt katsettasi 45 astetta tietokoneen ruudusta, olisit huomannut tuon veden puutteeseen nuupahtaneen kukan."
______________________________
"Saako tämän laittaa jo roskiin?" (Tyhjästä, mutta huolellisesti kiinni kierretystä mehutiivistepullosta pöydällä.)
______________________________
"Ai, et sitten ole päässyt koko viikonloppuna käymään ulkona." (Keskelle kapeaa eteistä esteeksi ajautuneesta rikkalapiosta ja harjasta.)
______________________________
Turha yrittää uskotella minulle, että kannattaisi yrittää opetella viestintää miesten ehdoilla. Kyllä minä tiedän, millä periaatteilla ainakin kuulopuoli toimii.
Laura at 06:48 PM | Sano jotain (4) | TrackBack
Niitä suuria kysymyksiä
Kannattaako ääliömäisen ketjukirjeen ("lähetä tämä kymmenelle kaverillesi ja saat nokian kännykän") lähettäjälle lähettää takaisin ytimekäs viesti "ÄÄLIÖ"?
Laura at 06:40 PM | Sano jotain (2) | TrackBack
tammikuu 30, 2005
Me haastaa, juu
Kyllä maar ulkomaillakin osataan haastaa soumen kieltä ja ihan hyvin kyllä. Belkialaisen maatalous- ja maansiirtokonefirman sivut ovat vahingonilkoista mannaa meille kaikille, jotka joskus sorrumme kirjoitusvirheisiin ja kummallisiin objektimuotoihin.
Vinkeä vihje hahmotettiin Sunnuntaisuomalaisen jutusta.
Laura at 11:32 AM | Sano jotain (4) | TrackBack
tammikuu 29, 2005
Kolme sukupolvea
Otin pikalähdön koti-kotiin. Kaikki on kovin mukavaa. Mumma suostui normaalien puheenaiheiden - tuntemattomien henkilöiden kasvaimet ja hautajaiset viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana - keskustelemaan tästä päivästä ja elävistä ihmisistä, kuten lintulaudan vierailijoista, sukulaisista ja kutomisesta. Älkää yhtään aliarvioiko tämän vyörytysvoiton, äidinäitini ajatusten suunnan vaihdon, merkitystä.
Äidin kanssa kaivelimme ullakkokomeron aarteistoa: jämälankoja ja kankaanriekaleita, joilla joskus saattaa vielä tehdä jotain. Älkää aliarvioiko myöskään kaikkeen mahdolliseen lankoihin ja kankaisiin liittyvään varautumisen merkitystä. Heittelimme nyt kuitenkin surkeimmat palat roskiin. Äiti käski pitää sitä perinnön ennakkoselvittelynä: tämän kaiken minä vielä joskus saan. Jihuu.
Varromme kumpikin kauhulla sitä hetkeä, kun joudumme purkamaan mumman talon ullakon. Noin 60 neliötä vaatteita, lankoja, kutomuksia ja roinaa 60-luvulta lähtien. Mumman elämäntyö on hamstraaminen ja uusiokäyttäminen.
Koska tänne peräkylillekin tulee nykyään netti, joskin hitaasti, yritin opettaa äidillekin blogilistan laiskan selailun jalon harrastuksen, että vastaavalta säästyttäisiin tässä sukupolvessa.
tammikuu 27, 2005
Taas sama virsi
Kun nyt olen alkanut jatkuvan linkkaamisen Mikon blogiin, voin kai jatkaa. Olen ollut kolmena päivänä muutaman tunnin töissä, ja jo muistui omien asiakkaidemme myötä mieleen tämä laulu:
Asiakkaista parhain sä oot
Kissanpentu räpsyttelee tummia silmäripsiään ja ehdottaa viattoman vakavuuden tai hymyn takaa, että taivuttaisimme putiikin tiukkoja sääntöjä vähän oikealle ja vasemmalle, näin ja näin. Menen pyörryksiin ja lupaan maat ja taivaat ja saan itse henkisen krapulan väärintekoni vuoksi. Juu, luit aivan oikein: älä ota minua töihin teidän firmaanne. Olen huono työntekijä ja ihminen. Tai jos onnistun kieltelemään, tunnen itseni niin kovin tylyksi. Kissanpentujen kanssa voi vain hävitä.
Päällekäyvä asiakas nojaa tiskin yli niin syvään, että päämme kopsahtavat melkein yhteen. Tai jäytää purkkaa, mikä on iiskottavinta katsottavaa maailmassa. Pahimmillaan hän massuttaa purkkaa suu auki, leuka liikkuen kuin lehmällä: lits, lits, lits, lits, läts, läts, läts. Yritä siinä olla repeämättä hysteeriseen nauruun.
Vähän hukassa oleva asiakas ei oikein tiedä, missä hän on, mitä täällä voi tehdä, mitkä ovat paikan toimintaperiaatteet ja säännöt ja/tai ei muista tai tiedä hakemastaan asiasta kuin jonkin slanginomaisen lyhenteen. Palvelepa sellaista siinä.
Kaikista muista asiakkaista ei ole mitään muuta sanottavaa, kuin että heistä puuttuvat edellä mainitut ominaisuudet. Eikö ne olekin ne suomalaisen antamat kehut, jos ei ole mitään moitittavaa?
Ai että tämä bloggaaminen helpottaa.
Laura at 04:05 PM | Sano jotain (3) | TrackBack
tammikuu 26, 2005
Työn sankari
Hassua, olen aivan varma, että postitin tämän kirjoituksen jo eilen illalla. Movable Type on yön aikana liikuskellut omilla teillään, ja vaikka sainkin viimeaikaiset kommentit ilmestymään takaisin, eilisiltainen postaus on kadonnut joihinkin sanoinkuvaamattomiin syövereihin. Syynä saattaa tietysti olla myös tämä hermostuttava, laahaava, hienovarainen ääni jonka luulin kuuluvan naapurista mutta joka kantautuukin koneestani. Raahs, raahs. Raahs, raahs.
Olen tiennytkin olevani vähän työnarkomaani, mutta että ilmeisesti myös stressiriippuvainen, se on kammottava huomio. Minulle tuli kirkkaalta taivaalta työtarjous - vajaan viikon varoitusajalla - enkä edes miettinyt kieltäytymistä. Mietin vain, miten saan muut elämän osa-alueet sysättyä sivummalle häiritsemästä. Silmät kiiluivat.
Kun nyt kuitenkin yritän suorittaa vähintään kuuttatoista opintoviikkoa kahdenkymmenen viikkotyötunnin rinnalla, on otettava kaikki apukeinot käyttöön: niin zen, stoalaisuus kuin om:kin.
Pois turhat ajantappajat, kuten irkkaus, blogilistan laiska selailu, ja siinäpä ne suurimmat synnit olivatkin. Nukkumaan kymmenen uutisten loppukevennyksen aikoihin, että päivän työt ehtii aloittaa yhdeksältä, säännöllisiä, terveellisiä välipaloja, työmatkaliikuntaa ja kirkasvalolamppua. Mielen virkistykseksi sopivissa annoksissa lepuuttavaa televisiota ja aktivoivia roolipelejä. Sosiaaliset paineet ja vapaaehtoishommat romukoppaan. Luottamustoimet ne ovat yleensä ennenkin katkaisseet kamelini selän.
Aika utopistista. Etenkin, jos pääsen luottamustoiminakeista eroon, maalaan mustimmalla tervalla ison ristin seinään. Mutta olkoon tämä se täysturha uudenvuodenlupauseni.
Laura at 03:24 PM | Sano jotain (2) | TrackBack
tammikuu 24, 2005
Extra fresh
Nyt olen nähnyt Sen. Se koostui puolesta metristä ihmistä. Sen iho oli ohut ja uusi, maailman kovia kokematon. Ainoa, mikä muistutti sitä kuuluisaa vanhaa, ryppyistä ja tiibetiläistä, olivat pitkät, ihanat sormet (viulisti!). Hänen kulmansa kurtistelivat älykkäinä. Hänen silmänsä tutkivat villapaitaani uteliaina ja sympaattisina. Hän maiskutti suutaan sangen ilmeikkäästi ja aivasti kerran kehittyneesti. En aistinut, tuoksuiko hän ihanalta, sillä minulle kävi juuri niin kuin pelkäsinkin ja nenä meni tukkoon.
Olin myyty.
Hiljaisina vanhempien kanssa kolmisin vain katselimme sitä pientä ihmistä. Se oli tarpeeksi sillä hetkellä.
Ja tämä on tarpeeksi kirjoitettu siitä hetkestä.
tammikuu 21, 2005
Kotka on laskeutunut
Onhan tätä tiedetty odottaa, viimeiset pari päivää oikein kovastikin. Silti se on yllättävää, jännittävää ja uteliaisuutta herättävää. Taikamuki käännähti ja päästi ulos pienen vaavin. Hellanduudelis. Voi sentään.
Anteeksi, jos kuulostan imelältä kissalasi-tädiltä, mutta kun olen. (Kissalasitätejä näkee Gary Larsonin piirroksissa.)
Ja anteeksi, jos olen itsekeskeinen, mutta mitä minä laitan päälle ensimmäiseen, tärkeään kohtaamiseen? Ensivaikutelma on tärkeä!
Laura at 10:58 AM | Sano jotain (3) | TrackBack
tammikuu 20, 2005
Jo loppuu paperitulva
Aamulehden kuuden viikon tilaus päättyi viimein, ajan jumalille kiitos. Ehkä sormilla laskettavan määrän kertoja olen ehtinyt tai jaksanut kahlata sen ensimmäiseltä sivulta viimeiselle, ja joskus koko lehti on päätynyt avaamatta paperinkeräykseen. Sellaista on infoähkyisen, sujuvan nettiyhteyden päässä asuvan ihmisen lehden luku.
Mielenkiintoista tuossa tilauksessa oli se, että jo marras-joulukuun vaihteessa Aamulehti lähestyi perheen päätä - sitä, jonka puhelinnumerokin on taloutemme virallinen yhteystieto - mainoskirjeellä, jossa tarjottiin kuuden viikon tilausta erikoiseduilla. Arvasimme, ettei lehden lukemisesta tule mitään, ja jätimme sillä kertaa reagoimatta. Viikon, parin päästä saimme kuitenkin tyynen ilmoituksen, että Aamulehti tarjoaa samat kuusi viikkoa meille joka tapauksessa ihan vain siitä hyvästä, että lehteä on joskus tilattu.
Kylläpä taas laiskuus kannatti, olo on kuin olisi rahaa pankkiin pannut. Meille ei edes päästy tarjoamaan tilauksen jatkamista, kun ei vastailtu tuntemattomille numeroille. Niillä, jotka tilasivat lehden ensi käskystä, on tietysti petetty fiilis.
Kirjoitusteni otsikoinnin taso on päässyt erittäin alas viime aikoina. "Erittäin mielenkiintoista", "Mitä tästä päättelisi", "Olen aivan varma...", "Kaikkea näkee". Kyllä, ne on keksitty nanosekunnin murto-osassa ja inspiraatioköyhyyden kourissa. Houkutteleeko lukemaan. Mutta kun luin jostain joskus, että otsikot tyyliin "Aamulehden tilaamisesta" aiheuttaisivat myös tympiinnyttävän reaktion. Oh well, täytyy siis kehitellä tälle kirjoitukselle jotain todella raflaavaa ja svengaavaa... Toivottavasti tietokone sentään pysyy pöydällä tässä innostuksessa...
Laura at 08:14 PM | Sano jotain (3) | TrackBack
tammikuu 19, 2005
Pitkälle menevää päättelyä
Suullisen viestinnän kurssilla oli aiheena ruumiinkieli, ja taas vaihteeksi puututtiin siihen, että kädet puuskassa pönöttäminen on torjuvaa. No just. Eihän sitä voi kieltää, että eleet ja varsinkin ilmeet paljastavat jonkin verran ihmisen todellisista mielenliikkeistä, mutta minun lempiasentoni nyt vain sattuu olemaan kädet puuskassa rinnalla. Joskus olen torjuvalla tuulella ja joskus en. Käsieni asennosta asian tilaa ei voi päätellä. Käsien kohottaminen on minulle ainoa keino saada olkapäät rentoutuneeseen asentoon, ja joskus syynä saattaa olla tuntikausien istuminen erityisen hyvin järjestetyn ilmastoinnin aiheuttamassa viimassa.
Siitäs saitte kaikki, jotka kuvittelette voivanne päätellä minusta jotain sen perusteella, mitä annan ulospäin.
Ilmeen antamiin viesteihinkään ei kannata luottaa. Tai sitten perusluonteeni on – oma arvio perusilmeestä - lievästi ärtyneen epätoivoinen. Mielelläni on aivan ensiluokkaisen mahtava kyky harhailla aiheesta, ja yleensä se ajautuu inhottaviin asioihin kuten velvollisuuksiin, rästihommiin ja kauppareissuihin. Ei ihmekään, jos kahdenkymmenen ihmisen harrastuskertomuksia siellä suullisessa viestinnässä kuunnellessa naamavärkki on hieman ahistuneen näköinen.
Jotain aivan liioiteltua on kuitenkin äidin lähettämään nimipäiväkorttiin painettu runonpätkä:
"Hyvää tuultas tarttuvaa
ei mikään voi pois puhaltaa."
Voisiko oma äiti heittää lapselleen näin rankkaa herjaa?
tammikuu 17, 2005
Erittäin mielenkiintoista
Sain tänään käteeni Tampereen seudun liikennetutkimuksen 2004-05. Yhteystiedoissa on minun nimeni, minun ja poikaystäväni yhteinen osoite ja poikaystävän puhelinnumero. Miten tämä on mahdollista? Tuliko meistä tietämättämme yksikkö, kun muutimme yhteen?
Tän kun sais pulloon
Netti on mahtava paikka, täällä kaikki saavat ilmaista itseään.
Millaisia miehiä? Nämä ovat vain yhden naisryhmän määritelmiä, älköön kukaan loukkaantuko ja jos loukkaantuu GET A FUCKIN' LIFE! Määritelmä on harvinaisen überällöympäripyöreä, umpisuvaitseva...
Täyden Kympin Mies eli Drop Dead Gorgeous eli Übermies:
Vaihtelevan pituinen, milloin minkäkin näköinen mies, jolla joko on tai ei ole tukkaa. Tämän miehen pukeutumisella ei ole niin väliä, koska hän on muuten niin hyvä tyyppi. On tietysti positiivista, jos vaatetus on ostettu itse, eikä ole äidin hankkimaa. Hänen kaapeistaan löytyy niin vasara ja deodorantti kuin neula lankoineen ja paistinpannu.
Tämä mies ihastuu naisen peppuun, mutta rakastuu sisimpään. Eikä silti unohda peppuakaan. Mies ei palvo ruumistaan liikaa liikunnalla, päihteillä, ruualla, turhamaisuudella tai laiskuudella, mutta osaa ottaa näistäkin itselleen terveellisessä määrin ilon irti. Tämä mies viihtyy kotona kaksin tai yksin, mutta ei pane pahakseen iltaa kaveriporukassakaan, hän tulee jopa toimeen naisen kavereiden kanssa. Tämä mies tietää, että hänen naistaan ei tarvitse odottaa kaulin kourassa kotiin, ja hänen naisensa tietää, ettei hänen tarvitse koskaan etsiä huulipunaa kauluksesta. Tämä mies osaa sitoutua, milloin häneen sitoudutaan, mutta osaa myös antaa löysät ohjat. Hänellä on sopiva annos luotettavuutta, aloitekykyä ja vastuuntuntoa.
Tällainen mies saa naisen tuntemaan, että hän on kiva tyyppi itsekin.
Kaikki muu, ja itse asiassa moni tässäkin listassa mainituista asioista, on vain hienosäätöä.
Jokainen tyttö ansaitsee tällaisen miehen. Iäksi tai lyhyemmäksi ajaksi. Tällaista miestä tulisi kuitenkin käsitellä hänen ansaitsemallaan kunnioituksella, tai hän alkaa ehkä kuvitella, että kunnioituksen ansaitsemiseen tarvitaan jotain erityisiä maneereja.
*
Tämän kirjoituksen innoitus saatiin Toverilta.
tammikuu 15, 2005
Puhdistus
Edesmennyt setäni kävi unessani viime yönä. Sillä ainoalla aiemmalla kerralla käynti johtui toisen setäni kuolemasta ja tunnelma olikin synkkä. Tällä kertaa setä valitteli, miten harmillista on, ettei useammin pääse käymään, mutta mukavaa on nähdä silloin kun se on mahdollista. Tunnelma oli hyvä ja rakastava, aurinko paistoi ja tiesin, että tämä on unta, koska tämä ei voi olla totta. Sitten tunnelma muuttui enemmän unenomaiseksi ja lähdimme suvun voimin poimimaan puolukoita, ja se siitä.
Mitähän tästä pitäisi päätellä? En usko henkiin tai vieraileviin vainajiin. Eilen tai ylipäätään lähiaikoina ei ole tapahtunut mitään, mikä olisi erityisesti tuonut sedän ajatuksiini.
Unen puhdistavasta tunnelmasta ja aamun ihanasta aurinkoisuudesta häikäistyneenä olo on kuitenkin nyt aamulla parempi kuin pitkään aikaan. Tunnen oikeasti levänneeni.
Näsijärvi odotti sitten vain paria pakkaspäivää jäätyäkseen. Tänään viimein järven pinta on tasainen. Olen tehnyt itselleni mental noten, että tänä vuonna kävellään jäätä pitkin Siilinkarille. Onneksi en unistani johtuen ole vielä niin hilpeällä tuulella, että vielä sinne lähtisin kuitenkaan.
Kaverit ovat käyneet jo monta kertaa Kaupinojalla talviuintia harrastamassa. Tänään viimeistään hekin pääsevät avantoon. Minä keksin vain hyviä tekosyitä olla menemättä.
Laura at 11:47 AM | Sano jotain (2) | TrackBack
tammikuu 14, 2005
Mitä tästä päättelisi?
On sydänyö ja luen vastalöydetystä Perheklubista perhe A:n ja B:n äitien odotuspäiväkirjoja. Olen kiinnostunut ja innostunut. Torstai-illan vauvakutsutkin olivat hauskat.
Olisi hauskaa jännityksellä itsekin odottaa ja kirjoittaa odotuspäiväkirjaa. Mutta yritä nyt Laura muistaa, ettet välttämättä pärjäisi itse odotuksen kanssa, puhumattakaan lapsukaisesta. Täytynee panostaa vaikkapa gradun synnyttämiseen.
Laura at 01:47 AM | Sano jotain (4) | TrackBack
tammikuu 12, 2005
Lauran kirjastosaarna
Tässä teille hopeavadilla vanha kunnon ihmettelyn aihe: miksi ihmeessä kirjastonhoitajia valmistutetaan yliopistosta?
"Kun joskus aikoinaan kuulin, että kirjastonhoitajia valmistuu yliopistosta, ihmettelin, mitä hittoa kirjastonhoitaja tekisi akateemisella tutkinnolla. Kuinka vaikeaa kirjojen aakkostaminen voi olla? Siihen pystyy useimmat tokaluokkalaiset. Itse olin ollut yläasteelta kirjastossa työharjoittelussa ja kyllä minä paremmin Seinäjoen kirjaston tunsin kuin sen kirjastonhoitajat."
sanoo Jarmo kotisivullaan.
Harmi, että ihmisille tulee niin kovin helposti niin kovin vaatimaton kuva kirjastonhoitajan ammatinkuvasta. Harmi edelleen, ettei edes työharjoittelussa oleville esitellä työnkuvaa muka yhtään laajempana kuin kirjojen aakkostamisena.
Tällainen mielikuvahan sisältää sen, meidän kirjastoalan heikon arvostuksen karvaasti tiedostavien joukossa mustaksi huumoriksi vääntyneen käsityksen, että
- kirjat tulevat postissa Suuresta Keskusvarastosta
- kaikki tiedot ovat nykyään jo tietokoneella, näenhän minä sen itsekin vaikkapa hakiessani kirjoja tietokannoista. Ne vain ovat siellä
- kirjastonhoitajat istuvat koko päivän siinä tiskin takana piippaamassa kirjoja, ja heitä työskentelee laitoksessa tasan ne kaksi kappaletta jotka sillä hetkellä näen
- ainoa toinen mahdollinen toimi lainaamisen lisäksi kirjastonhoitajilla on kirjojen aakkostaminen, koska se on ainoa toiminto, jonka näen
- kunnan- tai kaupunginjohtaja tai joku muu setä päättää oikeasti kaikesta
ja niin edelleen. Samalla logiikalla minäkin mietin, miksi hemmetissä pankki- tai vakuutusalojen työntekijöitä koulutetaan yliopistossa; eihän siinä tarvitse osata kuin painaa jonotusnumeronappia ja käyttää taskulaskinta. Tai opettajat: hitto vieköön, minäkin taoin lapsille Raamatun sanaa päähän pyhäkoulutätinä jo yläasteikäisenä. Ja ihan hyvin meni. Tietojenkäsittelijät, ihme-tradenomit, taiteilijat; opistoihin siitä. Mihin ihmeeseen sitä korkeakoulutusta tarvitaan?
Kirjaston hoitaminen on todellisuudessa aineiston hankintaa (kirjoja [ja lehtiä, levyjä, nuotteja] ei valitse valtakunnallinen sensuurilautakunta eivätkä ne sikiä hyllyjenpäällystöjen pölykerroksista) ja saataville tuomista (kaikki tieto ei harmi kyllä vieläkään löydy Internetistä, vaan jonkun on omin käsin etsittävä sitä ja kerättävä tietokantoihin). Se on sivistystyötä (hyllyihin on hankittava muutakin kuin kunnanjohtajan toivomaa dekkarikirjailijaa) ja yhteiskunnassa toimimista (mikä heijastuu muun muassa aineiston hankinnassa ja esittelyssä, näyttelyissä, luentosarjoissa ja tiedotuksessa). Se on tiedon hankinnassa avustamista, tiedonhakua, tiedon organisointia ja sen välittämistä. Kirjaston on tarjottava asiakkailleen monenlaisia pääsymahdollisuuksia tiedon lähteille (esimerkiksi Internetin käytön tarjoaminen). Jos joku luulee, että kirjasto on matka ulko-ovelta hyllyn ja lainaustiskin kautta takaisin, hän erehtyy. Kirjasto on tiivistettyä informaatiota.
Ehkä tämän kaiken pystyisi oppimaan vaikka lukiopohjalta, ja pelkkä ylioppilashan ilman lisäkoulutusta ei kelpaa kuin tunkion pönkäksi. Mutta maailma muuttuu. Jos joku on joskus kuullut termit ”infoähky” ja tietoteollisuus, hän saattaa tietää, minkä ongelman ratkaisijoiksi kirjastonhoitajien on täytynyt ryhtyä. Jos on kuullut siitä, että teknologia kehittyy hirvittävää tahtia, voi arvata myös, millaisia haasteita ja mahdollisuuksia kirjastoalalla otetaan näinä vuosina vastaan. Rohkenen väittää, että joitain ylemmän koulutustason antamia valmiuksia ihmisparka kyllä tarvitsee selvitäkseen kunnialla työstä tiedon organisoinnin ja tietopalvelun alalla.
Itse asiassa aakkostuksen voisi hyvinkin ulkoistaa kokonaan yläastelaisille; jäisi alipalkatuille ja aliarvostetuille tietotyöläisille aikaa oikeisiin hommiin. Mutta jonkun on hyllytyskin tehtävä.
Reagoin varmasti pidemmälti kuin Jarmon kirjoitus oikeasti vaatisi, mutta toistuvat ja väärät käsitykset kirjastotyön sisällöstä nostavat painetta hitaasti mutta varmasti.
Laura at 09:54 PM | Sano jotain (23) | TrackBack
Jyviä akanoista
Otin vapauden lisätä uuden linkkiosion, jossa voin viitata mielestäni hyviin tai muuten lukemisen arvoisiin muiden blogien merkintöihin, joita en kehtaa sen laajemmin kirjoituksin kommentoida.
En kehtaa, koska asiahan on jo sanottu, ja niin paljon paremminkin.
"When you learn to read then you learn everything you didn't know before. But when you write you write only what you know already."
Umberto Eco: Baudolino
Kieliasultaan hieman parannettu pätkä eikä valitettavasti alkukielelläkään
Enemmän kuin haluat tietää
2100-sivuinen ravisteleva lukupaketti on täten kaluttu läpi. Hyvin kirjoittavat ihmiset nostavat minut toisaalta taivaisiin ja toisaalta murtavat mielen: ei ole mitään järkeä yrittää itse kirjoittaa, kun on muita näin paljon parempia.
Niin varautunut kuin yritänkin tunteiden kanssa muuten olla, kirjojen äärellä ne ottavat ylivallan. Harvan muun niin käsinkoskettamattoman asian vuoksi voisin menettää mielenrauhani, itkeä tihrustaa, olla onneni kukkuloilla, valvoa öitä tai toivoa eläväni jossain muualla. Voi kirjoja, tarinoita, sanoja.
Nyt kun emotionaaliset hyökyaallot voivat pikku hiljaa alkaa laantua, voin taas nukkua iltaisin. Voin keskittyä opiskeluun. Voin nähdä ystäviäni. Voin puhua täällä asuvalle miehelle muutenkin kuin yksitavuisesti. Palaan elämään. Silti tuntuu... tyhjältä. Empatian kourissa on tuskallista mutta niin ihanaa pyristellä.
Toivon vielä, että olisin lukenut Farseer- ja Tawny Man –kirjat ennen kirjailijan Suomen-vierailua Finnconissa viime kesänä. Siinä tapauksessa olisin ehkä tajunnut olla uteliaisuuttani paikalla. Nyt joudun vain pohtimaan hyviä, lohduttavia syitä, miksi en ole menettänyt mitään.
Pahus.
tammikuu 10, 2005
Koiria
Heti näille kulmille muuttaessa kiinnitin huomiota erääseen usein ikkunan alta lenkkeilevään pariskuntaan. Mies kävelee hitaasti etukumarassa, kädet selän takana. Joutuu välillä hieman odottamaan perässä tulevaa. Koira kävelee hitaasti mutta varmasti kymmenen metriä kerrallaan ja pysähtyy sitten katselemaan ympärilleen. Ja taas muutama kymmenen määrätietoista ja niin viimeisillä voimilla puristettua askelta kohti odottavaa isäntää. Molemmat, mies ja koira, ovat yhtä harmaita.
Voi melkein tuntea sananvaihdon:
"Tuuksää?"
"Joo, joo, orota ny vähä."
(Molemmat, mies ja koira, ovat tietysti peritampereenkiälisiä.)
Eräänäkin päivänä mies oli innostunut kaupan edessä leikittämään erään neidin käsilaukkuun mahtuvan kokoista ylivilkasta haukkua. Kumpikin oli innoissaan, neitikin seurasi kiinnostuneena. Vanhempi koira odotti kärsivällisen näköisenä pari askelta edempänä: "Tulsiksää jo?"
tammikuu 08, 2005
Tätiyspakkaus
Tuleva isä perheestä B osaa kuulopuheen mukaan siteerata ulkoa pitkiä pätkiä Vauva-lehteä. Perheen laskettu aika ohitettiin pari päivää sitten. Perheen A tilanteesta tiedän, että D-day on vielä edessäpäin, mutta sairaalaan mukaan lähtevä laukku on jo pakattu.
Koska olen vakaasti päättänyt kutsua itseni sairaalaan ihastelemaan uutta ihmettä, ellen sitten saa flunssaa nro 3, tulisi kai minunkin pakata oma sairaalalaukkuni. Mitä pakata? Imeliä kortteja ja lahjoja, joita perheen on sitten tuskallista raahata takaisin kotiin? Ehkä ei.
Nenäliinoja. Syytän hormoneja, syytän stressin vuoksi horjuvaa mielenterveyttä, syytän mitä tahansa, mutta minähän en oikeasti ole mikään itkupilli, en mikään kissanpennuista ja vauvoista kyyneliin liikuttuva täti. Mutta joskus tulee silti kyynelehdittyä. Vastasyntynyt lapsi on minulle niin vierasta kokemusmaastoa, että saatan reagoida miten tahansa. Nenäliinoja kassiin siis, ja mielenlujuutta.
tammikuu 07, 2005
Kittanat vaatteet
Kaivelin kaapeista kuusi muovikassillista vaatteita ja pari kirjoja, lisäksi neljä takkia ja kengät. Ne olisi nyt laputettava ja hinnoiteltava ja varattava kirpputoripöytä. Yllätyin kyllä itsekin tuota vaatteiden valtavaa määrää: ajatelkaapa, millainen määrä niitä vielä jäi hyllyjä painamaan. Ja silti tuntuu, ettei ikinä ole mitään päälle pantavaa.
Luopumisen tuska on kauheinta tuskaa. Miten sitä voi yhtenä satunnaisena hetkenä tietää, tuleeko tulevaisuudessa vielä tarvitsemaan keltaista villatakkia tai housuja, joita nyt ei sattumalta vain ole tarvinnut kolmeen vuoteen? Tässä pohdinnassa auttaa yllättävän hyvin aseteltu kysymys: harmittaako minua ihan totta ja oikeasti, jos annan [ihanan Pucca-paidan, joka tosin ei ylety kuin jenkkakahvojen yläosaan, vaihda tähän mikä tahansa vaatekappaleeni], mennä? Ei harmita.
Sen sijaan voitonriemuinen hetki oli venyttää lukioaikana ostettujen farkkujen napit kiinni. Denim on kyllä venyvyydessään kiitollista kangasta, mutta silti tämä on voitto. Farkut jäivät monen muun lähtiessä.
tammikuu 05, 2005
Sui, sui
Suomen kielen hassuin sana tällä hetkellä on suikale. Suikale. Sui ka le.
Hankin loppiaisruuaksi pataan kiehumaan porsaanlihasuikaleita, mutta ajatellessanikin lihasuikaleen olemusta ajaudun jälleen miettimään, miksi ihmeessä en jo ole esteettisistä syistä kasvissyöjä.
Suikale.
Laura at 05:16 PM | Sano jotain (4) | TrackBack
tammikuu 04, 2005
Olen aivan varma...
Näin tänään Fast Show'n Archien ja sen jalkapallohullun tyypin (joka ei oikeasti tiedä mitään jalkapallosta) Attilan Amica-ravintolassa syömässä. He istuivat eri pöydissä ja eri seurueissa, mutta on hieman epäilyttävää, että saman sarjan saman tuotankokauden henkilöhahmot ilmaantuvat yht'äkkiä samaan, täysin epätodennäköiseen paikkaan. Hmm.
Joko tämä on maailmanlaajuisen salaliiton huipentuma, tai olen tapittanut vähän liian paljon Fast Show'n kolmatta kautta ja oleskellut aivan liian vähän ulkomaailmassa joulunaikaan.
tammikuu 03, 2005
Pinttymiä
"Likaantunut pinta puhdistetaan pesemällä se tavallisilla veteen sekoitettavilla pesuaineilla. Työvälineenä käytetään pesuliuoksella kostutettua kangasta tai sientä. Pesuliuos poistetaan vesipesulla, jonka jälkeen huuhdeltu pinta kuivataan välittömästi. Runsasta veden käyttöä tulee välttää."
Joku hyvää tarkoittava sielu on liimannut nämä ja monet muut ohjeet siivouskaapin oven sisäpuolelle. Omatunto kolkuttaa. Ja kolkuttaa.
Närkästyin melkein hihattomaksi äidin aikanaan heittämästä kommentista ”Miten naisihminen voi olla noin epäsiisti?” ja närkästyn edelleen. Miksi juuri minun, naisena, pitäisi olla yksi siisteyden sipuli?
Kaikesta huolimatta tämä naisihmistä arvottava lausahdus on ilmeisesti vaikuttanut alitajuntaani, koska tänään viimein lattiat imuroituivat ja peseytyivät kuin taikasauvan iskusta. Ihan kaikesta huolimatta. Siitäkin huolimatta, että poikaystävän äiti tunnusti, ettei ikinä pyyhi pölyjä, paitsi siitä yhdestä kohdasta, johon kevätaurinko paistaa. Eläköön me naisihmiset!
Putipuhtautta kahisevien lakanoiden väliin on illalla ilo kierähtää, mutta taidan silti liimata kaapin siivousohjeiden päälle vaikkapa… Johnny Deppin tai kissanpentujen kuvia.
Laura at 05:51 PM | Sano jotain (3) | TrackBack
