« marraskuu 2004 | Etusivu | tammikuu 2005 »
joulukuu 28, 2004
Melancholia, mon cher
Mustan tornin viimeiset 150 sivua kummittelivat päässä koko vähäiset yöunet. Aamun radiouutisten kymmenet tuhannet kuolleet ja miljoonat kovaosaiset tekevät lopunkin sanattomaksi. Kello puoli kahdeksan junassa olen niin syvän melankolian vallassa, että. Kotiin (koti on nykyään Tampereella) päästyä nukun pitkälle iltapäivään.
Istun hieman kirkasvalolampun valossa. Se laite, ja pikkuveljeltä saatu Led Zeppelin, saattavat vielä pelastaa minut. Mutta kuka auttaisi synkeän syksyn aikana totaalisesti nuukahtanutta kaktusta?
joulukuu 27, 2004
Elämän opintoviikkoja
Luulin saavani kotona lomaillessa luettua hyvinkin parituhatta sivua englanninkielistä tekstiä, mutta eipä tietenkään käynyt näin. Kun ei ole enää omaa huonetta, jonne paeta ja kiilata kirjahyllyä oven eteen, joudun olemaan vanhempien jatkuvan kyselyn ja telkkarin metelin armoilla. Ei se mitään, jos se toosa pysyisi edes samalla kanavalla, mutta sillä käydään vuorotellen koko suvun voimin surffaamassa. Valtion rautateiden kiitos, huomenna pääsen jo pois. Aatto meni hyvin, kun kukaan ei yrittänyt liikaa, mutta joulupäivän koko-suku-yhteen-huoneistoon –erikoiskoe verotti voimat tältä taipaleelta. Mutta onpa sekin nyt tehty.
Saldona on siis ollut vaatimattomat 400 sivua Stephen Kingin Mustan tornin viimeistä osaa. Tätä hetkeä on odotettu sieltä ysiluokalta lähtien, jolloin tutustuin revolverimieheen ensimmäistä kertaa, mutta valitettavasti ainoastaan se ensimmäinen osa oli suorastaan huikaisevan hyvä. Seuraavat kolme olivat myös lukutuoliin vangitsevia kokemuksia, mutta kolmen viimeisen (kiireellä ja pakolla kirjoitetun?) osan mittaan lukutunteet ovat väljähtyneet laimeaksi kiinnostukseksi. Ja velvollisuudentunteeksi: tämä on suoritettava loppuun. Etenkin ärsyttää, että kirjojen mahtava sivumäärä täytyy pitkitetyistä kohtauksista ja paikallaan junnaamisesta siinä määrin, että toiseksi viimeisen osankin olisi saanut tiiviisti ja mielenkiintoisesti kirjoitetusti puristettua kolmasosaan. IMHO.
Ja no, Tukikohdan tapaan pidän niin paljon Mustan tornin tyhjentyneestä, katastrofin jälkeisestä maailmasta, että kai siellä jaksaa vielä 150 viimeistä sivua viipyillä.
Tänne lähelle pystytetään loppiaisena Speden muistopatsas. Kyseessä ei ilmeisesti ole näköispatsas, mutta silti (siis silti en voi olla miettimättä, ovatko ne tosissaan) (minullehan Spede ei ole ikinä ollut mikään guru, vaan hassu vanha vaari, joka hyppää narua Speden speleissä). Ensi kerralla bussilastillinen kavereita mukaan ja ällistelemään.
Laura at 02:59 PM | Sano jotain (3) | TrackBack
joulukuu 22, 2004
Toivon parasta, odotan pahinta
Nukkuessa mieli tosiaan toimii jouhevammin kuin valveilla ollessa, joka, kuten tunnettua, on näin kaamosaikaan kuin nukkumista mutta silmät auki ja kahvikuppi kädessä. Kymmenen uutiset ennen nukkumaan menoa oli traumatisoiva katselukokemus, sillä puoli neljältä heräsin paniikissa: säätiedotushan lupasi myrskyä.
Viime myrskyn jäljiltä kotona maalla sähköt olivat poikki kolme päivää: onneksi vanhemmilla on edelleen myös arkaainen pumppukaivo ja puulämmitteinen sauna. Paljon kynttilöitä ja kärsivällinen luonne, joka ei paljon elektronisia tai valossa tai lämpimässä tehtäviä harrastuksia kaipaa. Sarkasmia. Jos kotikujalle kaatuu taas puita, autoilu vaikeutuu huomattavasti. Tai mitä jos myrskyävä tuuli heittää vanhemmat työmatkalla autoineen Oziin asti?
Niin, kello puoli neljä yöllä siis valvoin ja vääntelehdin jo etukäteen murehtien tämän päivän myrskyn aiheuttamia vaikeuksia. Missä kohtaa sopimuksessani muka sanotaan, että lapsi joutuu vanhempiensa vuoksi näin huolehtimaan ja harmaannuttamaan hiuksensa?
Tänään käydään vielä katsomassa, onko anoppi vaihtanut kalusteiden järjestystä sitten viime visiitin, mutta huomenna on suunnistettava Perä-Hikiälle itsekin, ja mitä siitä tulee, jos ei ole sähköjä eikä lämpöä? Ei muuten, en minä Intternettiä tai tukanpesua tai jouluvaloja tai sähköliedellä paistettua ruokaa kaipaa, mutta miten perhe pärjää tukkanuottailematta ilman telkkaria? (Ja minun piti lukea ainakin tuhat sivua kirjoja; sitä ei tehdä kynttilänvalossa, ja junatkin on tietysti myöhässä.)
Jos minusta ei tämän koommin kuulu, luonto on voittanut yksittäisen ihmisen.
Laura at 03:10 PM | Sano jotain (1) | TrackBack
joulukuu 21, 2004
Merkityksenantoa
Eilisen kirjapaketointiurakan jälkeen kotiin tarpoessa tuntui iljettävällä tavalla aivan siltä, kuin olisi ollut kotiutumassa oikeista töistä. Kyseessähän ei ollut mikään harrastelijamainen perheen ja sukulaisten kääröjen käärintätoimi, vaan veren ja hikikarpaloiden makuinen kolmen paketin minuuttivauhdilla eteenpäin jyristävä kirjakauppaympäristössä tapahtuva asiakkaiden ostosten paketointi. Paketointimaksut menivät hyväntekeväisyyteen, mutta kuten sanoin, tuntui työltä.
Tänään sitten olen valmistellut vauvan puklausrättejä. Ellei minua ja ompelukonettani olisi, baby-to-be:llä ei olisi, mihin puklata, tai ainakin rätit hiutuisivat olemattomiin jatkuvassa pesukoneen pyörityksessä, sillä niissä ei olisi reunavahvisteita.
Tämä kirjoitus viimeistään vakuuttaa minut ja universumin siitä, että olen tärkeä. Nyt kun aurinkokin viimein paistaa ensimmäistä kertaa kuukausiin - siltä tuntuu, olokin on vihdoin kuin superihmisellä.
Laura at 02:20 PM | Sano jotain (2) | TrackBack
joulukuu 19, 2004
Näin päätökset syntyvät
Jos Indiana Jones ja Han Solo tappelis, kumpi voittais?
No Indy tietysti. Hänessä on lihaa ja verta, hikeä, parransänkeä ja aavistus nahan tuoksua. Han Solo on seitkytlukulaisen filmilaadun kalpea ilmestys kylmissä, steriileissä avaruusalusten käytävissään. Kun Han ampuu lällärimäisesti laserpyssyllä, Indy antaa roheesti luuvitosesta. Lisäksi Hanilla on tyhmä kampaus, Indianalla korkeakoulututkinto ja titteli. Graurr!
Niin, puhumattakaan siitä, että Han jäi sen pyöryläkampausprinsessan koukkuun, mutta Indiana ratsastaa edelleen vapaana... Ja koska Indiana joi elokuvasarjan viimeisessä osassa, vuonna 1938, Graalin ikuisen elämän maljasta, hän on varmaan vielä ihan viriili könsikäs?
Elokuvan Viimeinen ristiretki vuoksi ala-asteella me kaikki tytöt halusimme isona arkeologeiksi. Viimeisestä ristiretkestä opimme myös, että nainen voi muuttaa mieltään tai olla vaikka koko ajankin vähän kahta mieltä ja lopuksi lyödä kaiken plörinäksi olemalla vähän omatoiminen. Mutku! Meidät on jo ennalta käsikirjoitettu pussiin.
Hmm. Haluan kyllä oikeastaan hieman lisää miettimisaikaa. Jos Indy ja Han tappelis...?
Laura at 11:53 PM | Sano jotain (5) | TrackBack
joulukuu 11, 2004
Ekstriimiä
Vuorokauden kuluessa elimistöäni on koeteltu neljään asti valvomisella, intensiivisten keskusteluiden kuuntelulla, krapulalla, lenkkeilyllä, saunalla ja lahjoituksena saadulla hernekeitolla. Mitään näistä ruppiparkani ei ole kokenut pitkään aikaan. Kaikki nämä tekivät sille erittäin hyvää.
Hernekeitto eritoten; kiitokset lahjoittajalle.
joulukuu 10, 2004
Mammutti nähty Tampereella
Heräilin tässä joulukuun alussa ajattelemaan, että ehkä voisi sen pääaineen aineopintojen kokonaismerkinnän joskus ottaa ulos. Viime suorituksesta kun on jo puolisentoista vuotta, niin vanhenee vielä koko kahvilla ja kovilla istumalihaksilla ostettu saavutus. Samasta syystä (puolestatoista vuodesta) johtuen kokonaismerkinnän (43 ov) tietoihin ilmestyminen ei tuntunut niin missään. Ei yhtään missään. Blanko.
Sen sijaan se laittoi jälleen kerran varovasti miettimään tulevaisuutta. Jos eräänkin kurssin tarkastaja ystävällisesti suostuu pitämään kolmen sivun kirjoitusta puolen opintoviikon esseenä, on minulla jouluna koossa 148 opintoviikkoa. Se on 12 noppaa vajaa nimellinen maisterin tutkinto. Kuitenkin minulta uupuu vielä valtaosa syventävistä opinnoista ja se 20:n ovarin gradukin. Lisäksi kesken on kaksikin laajaa opintokokonaisuutta. Täten minulla on käsissäni vähintään 200:n opintoviikon tutkinto. Tai opiskelukokonaisuus. Miksikä sitä nimittäisi.
Huh-huh.
Tai jotain tällaistahan minä aavistelin jo lipastolle kirjoittautuessani. Niin kovin moni asia kiinnostaa, ja arvatkaa vain, miten monta kiinnostavaa aihealuetta jää vielä kartoittamattakin. Jos joskus valmistun, joudun varmaan saman tien jatkamaan täydennyskoulutuskeskuksessa, tai en saa rauhaa.
Mikään ei nimittäin tunnu työmarkkinoilla riittävän. Kuulin tässä pari viikkoa sitten arkistolaitoksen erään merkittävän vaikuttajan suusta, mitä kaikkia tietoja ja taitoja kyseinen laitos työnhakijassa arvostaa: tietoteknilliset valmiudet ja sähköisten aineistojen hallinta, tietojohtaminen, historia, arkistotiede, pedagogiset ja viestintätaidot, vanhat käsialat, englanti, ruotsi, ranska, saksa, venäjä. Ja se kuuluisa hyvä yleissivistys. Puhumattakaan käytännön työkokemuksesta.
Sama virsi kirjastoalalla, niin yleisellä kuin tieteelliselläkin. Olisi helpompi luetella, mitä taitoja sitä ei tarvitse. Ihmekään, jos mammuttitauti iskee omaa koulutustaan ajatellessa. Sillä miten edes puolet tuosta kaikesta ehtii saada 160 opintoviikossa?
Vähän samasta aiheesta ja vähän samalta alalta puhui tällä viikolla myös Mikko.
Laura at 04:46 PM | Sano jotain (2) | TrackBack
joulukuu 09, 2004
*Myyntiäänellä*
"Onko kotiparkasi joulusiivon tarpeessa? Ovatko tekstiilit nuhruiset, huonekalut kuluneet? Jotain uutta tarvitsisi, tai edes siivousta, mutta kun rahkeet ja jakso eivät riitä?
Ei hätää, sillä nyt sinulle tarjotaan mahdollisuutta opiskelija-asuntolamatkailuun. Näe jo tullessasi oksennus hississä, kompastu jo eteisessä kaksiinkymmeniin kenkiin. Havaitse kylpyhuoneen nurkkaan kivettynyt pöly, puolen metrin korkuinen tiskivuori ja parvekkeeseen kiinni jäätynyt kesämatto. Ja tämä on vasta alkua. Lopusta emme uskalla tässä myyntipuheessa vielä mainita, sillä saattaisi käydä niin, ettet uskallakaan tulla!
Tämän kokemuksen jälkeen oma elinympäristösi tuntuu taas ihan mukiinmenevältä. Siis ihan pienellä korvauksella kaikki tämä!
Ellet sitten ole niin kyllästynyt kotioloihisi, että haluaisit saman tien vain vaihtaa päikseen asuntoja? Olen ovella matkalaukut käsissä."
Laura at 05:18 PM | Sano jotain (1) | TrackBack
joulukuu 08, 2004
Yliannostus ihmisiä
Miten tämä nyt taas näin vastustaa? Tämä elämä. Miten monta kertaa olen purrut nyrkkiä ja lähes valvonut öitä, kun olen miettinyt erinäisiä töräytyksiä, joita on tullut päästettyä (töräys: hetken mielijohteesta kuuluvalla, nenäkkäällä äänellä lausuttu puoliksi pureskeltu (typerä ja tyhjänpäiväinen) mielipide). Nyt huomaan, ettei ole hauskaa olla töräytysten kohteenakaan. Miettiä hampaita kiristellen, että vartin päästä minulla on kieleni päällä yhtä nokkava vastaus tuohon ajattelemattomaan kommenttiin, mutta juuri nyt ei irtoa... Juuri nyt voisin vain puraista pääsi irti ja sylkäistä sen tuohon kahvikuppiin...
Muutenkin sosiaalinen virtani alkaa olla loppumaisillaan ja oman kodin viisi seinää ja kaksi huonetta alkavat olla houkutteleva tyyneyden ja mielenrauhan sija. Kaikki ihmisten kanssa toimimiseen tarvittavien taitojen varastot ja jaksaminen alkavat olla loppuun puserretut. En muista, miten muiden ihmisolioiden kanssa tullaan toimeen. Ulko-ovesta lähteminen on ponnistus. En uskalla ajatellakaan, miltä oikeasti ja ympäri vuoden ahdistuneista tuntuu. Olen pahoillani puolestanne. Minulla menee hyvin sentään joskus.
Valtion johdolle ja sopiville jumaluuksille kiitos yliopiston pitkistä lukukausitauoista. Edessä on neljä ja puoli viikkoa, joiden aikana minun tarvitsee nähdä vain itse valitsemiani ihmisiä. Pieninä annoksina. Toivottavasti siinä ajassa ehtii palautua. Voisin kyllä vetää tietokoneen pistokkeenkin seinästä.
Laura at 03:21 PM | Sano jotain (3) | TrackBack
