« lokakuu 2004 | Etusivu | joulukuu 2004 »
marraskuu 30, 2004
Velatkin muuttuvat saataviksi
Marraskuun viimeinen päivä, ja minun pitäisi hävetä.
Ei suuret sanat suuta halkaise, mutta se marraskuun romaani jäi kyllä kirjoittamatta. Etsin turhaan NaNoWriMo:n kotisivuilta mustanpuhuvaa "I’m a NaNoWriMo LOSER" –merkkiä, mutta ne eivät kai ole vielä julkaisseet sitä. Hmph.
Mutta taas on yksi tavoite siirretty siihen paljoilla odotuksilla ladattuun aikaan, jolloin olen onnellisesti työelämässä ja asettunut ja käyn vain töissä tämän opiskelu-luottamustoimi-harrastusrumban pyörittämisyrityksen sijaan.
Tänään jätän myös virallisesti erään kurssin kesken. Oloa ei yhtään helpota, vaikka tiedän, että kurssin sisältö on vanhentunutta ja jos käyn sen ensi vuonna, asiat on saatettu päivittää. Eikä sekään helpota, että perl-ohjelmoinnin alkeiden rippeet nyt eivät välttämättä ole sitä ydinosaamista, mitä tulevalta muistiorganisaatiossa työskentelevältä villatakin verhoamalta ammattilaiselta vaaditaan.
Monta talvea olen sinnitellyt sairastumatta, antamatta itselleni lupaa olla kipeä (jos kuumetta ei mittaamalla totea, sitä ei ole olemassa). Eilen oli pakko jäädä kotiin ja tänään, antaa mennä samaan syssyyn toisenkin päivän.
Asioiden ydin on, että olen luovuttanut, antanut periksi, heittänyt hohtimet kaivoon. Olisin kuvitellut, etten edes osaa tehdä sellaista. Että itsepäisyyksissäni, tai silkasta vaihtoehdon tajuamattomuudesta jatkaisin aina loppuun asti. Tuntuu kunniattomalta.
Vai ehkä tämä on positiivinen kokemus? Oppimista, suorastaan. Että asioita voi harkita uudestaan ja asettaa tärkeysjärjestykseen tai miettiä, onko niillä ylipäätään mitään tarkoitusta.
Onhan niitä asioita elämässä ollut, jotka olisi hyvinkin sopinut jättää kesken ennen loppumistaan, mutta ei ole kehdannut, niin kuin nyt cheerleadereissa oleminen, tupakinpoltto ja musiikkikoulu. Nyt vasta näemmä olen päässyt viisauden lähteille. Asioita pitäisi jättää enemmän kesken!
Mitä onnistumisen kokemuksia vielä onkaan edessä...!
Laura at 01:39 PM | Sano jotain (5) | TrackBack
marraskuu 28, 2004
Ei taidolla, ei tuurilla
Perheeseen tuli tulokas: ompelukone. Ilman sitä onkin selvitty jopa neljästä metristä villakaavun helmaa ja monesta muusta vastaavasta koettelemuksesta.
Käsitöiden kanssa minulla vain into tahtoo olla paljon kovempi kuin mikään muu ominaisuus. Ompelukoneella en ole tainnut onnistua tekemään oikein mitään päälle pantavaksi kelpaavaa riepua. Kiristäviä housuja, liian heppoisia liivejä ja huonosti istuvia paitoja vain.
Kahteen tänätalviseen villapaitaankin tuli kumpaankin eri tavalla epäonnistuneet hihat, kuten karvaasti edelleen muistan. No, nyt tuli isän joululahjasukkaan riskin miehen käsivarren mentävä lapa. Missä olit pari viikkoa sitten? Attanas sentään.
Ehkä ompelukoneeseenkin täytyisi siis suhtautua siten, että taas uusi kiroilunaihe tuli taloon? Näinköhän minulle tämän entryn jälkeen enää uskotaan jo luvattua lapsen pussilakanan ompelemisen vaativaa tehtävää?
Ja Pinseri-listan uuteen mahdolliseen kategoriajärjestelmään ehdottomasti Epäonnisten neulojien blogien sarja! Lähteekö Mea mukaan? Edes sympatiasta?
Laura at 08:11 PM | Sano jotain (2) | TrackBack
marraskuu 25, 2004
Kaikkea näkee
Tässäpä helppo, hauska ja halpa harrastus kaikenikäisille: toiset valmistavat ja kiinnittävät tarroja kaupungille, toiset bongaavat niitä.
a) Tarrojen lisääminen katukuvaan on taidetta. Ruskeanvihreänharmaat sähkökaapit ovat yksiselitteisesti rumia. Sähkökaapit voidaan ottaa haltuun, tehdä taiteen kiinnitysalustoiksi. Taide tulee museoiden ja gallerioiden sijaan Sinun työmatkasi varrelle.
Tarra on helpompi poistaa kuin graffiti, jos se häiritsee jotakuta. Sillä ei myöskään ole, ainakaan vielä, graffiteihin ja rumiin tageihin liitettyä erittäin negatiivista julkista kuvaa. Käsittääkseni tarrat ovat vielä melko huomaamaton osa katutaidetta.
b) Tarrat ovat töhryjä ja niiden kiinnittäminen rangaistava teko. Tarrat ja muu katu"taide" on jätöksiä. "Siivoamatta jätetty töherrys on palkkio sen tekijälle ja rohkaisee häntä jatkamaan sottaamistaan."
Yritän olla ottamatta kantaa, mutta se on vaikeaa. Varmasti molemmat osapuolet tuntevat syvästi olevansa oikeassa.
Nautin vain tarrojen bongaamisesta niin kauan, kuin niiden kiinnittäminen ei ole Tampereella kulminoitunut yhtä raskaaksi rikokseksi kuin Helsingissä, missä kaupungin Stop töhryille –kampanjan työllistämät siviiliasuiset vartiointiliikkeen työntekijät seuraavat ja ilmiantavat tarrojen kiinnittelijöitä, jotka loukkaantuvat syvästi ilmaisunsa rajoittamisesta.
Stickernationissa voi seurata, mitä muut ovat bonganneet. Lemppareitani Suomessa on ainakin "Roskisapina", jota en livenä tosin ole nähnyt. Sen sijaan "Pataan saanutta Harria" löytyy aivan kotinurkilta, ja erittäin ylpeä olen itse Peltokadulta löytämästäni "Pomarfinista" (kuvassa).
Tarroja voi löytää sähkökaapeista, lyhtypylväistä, liikennemerkkien takaa, roskiksista, kaikenlaisista tyhjistä pinnoista, joilla ei ole mitään muuta käyttötarkoitusta.
Laura at 11:56 PM | Sano jotain (2) | TrackBack
marraskuu 24, 2004
Mene nukkumaan
Herääminen totuttuun aikaan on elintärkeää, mikä on taas tänäänkin todistettava.
Eilen illalla isä soitti hätäisesti ja käski tulemaan asemalle vastaan tasan kello yhdeksän, juna on silloin Tampereella. Mitäpä sitä ei oman isänsä takia tekisi: kello soimaan kahdeksalta, kesken parhaiden REMmien ja sitten aamulla unisena kohti asemaa, hyvissä ajoin kerrankin. Matkalla soitan vielä isälle, että onko junan etu- vai takaosassa. Isä tutkii junalippua langan toisessa päässä… missä on kyllä kumman hiljaista. Ei kuulu kiskojen jylinää vaan pikemminkin kuin toimiston surinaa.
Tämänhän saattoi arvata. Juna on Tampereella tasan yhdeksältä illalla. Perikles sentään.
”Tienatut” kaksi ylimääräistä valveillaolotuntia tulisi kai käyttää hyödykseen. Maailma on kuitenkin musta kuin helvetin alin piiri: esseeprojekti qc, tilasto-ohjelma qc, www-ohjelmointikurssin tehtävien toteutus qc, möhlin irkin niin, etten saa sitä uudestaan päälle, kahvi loppui eilen ja tilastoharkkatyöstä – valitettavasti omastani – löytyi suorastaan aforistinen lause ”suurin osa elektronisten aineistojen käyttäjistä käyttää pääasiassa elektronisia aineistoja”, jonka merkityssisällön mietinnälle tuhlasin ainakin kymmenen minuuttia ennen kuin lähetin sen kohti sitä mustinta.
Tänään siis mistään ei tule tulemaan mitään.
Vatsa täyteen havunneulasia ja pitkille unille? Mieluiten eläkkeeseen asti.
marraskuu 18, 2004
Meillä kotona
Via mea, via b., via Avautumisia, via Toi, via...
Laura at 11:40 PM | Sano jotain (5) | TrackBack
marraskuu 15, 2004
Maanantai?
Tuleva viikko on täyttä kaaosta. Lue tenttiin, ehdi juhliin, valmistaudu seminaariin, tee harjoitustehtävät. Aloita jo se riivatun essee!
Taulukot hyppivät silmissä. Yhtä taulukkoa on tuijotettava kymmenen minuuttia, että tajuaa, mitä se kertoo. Sitä ennen pähkitään kaksikymmentä minuuttia, miten taulukko pitää muodostaa, että se olisi vielä oikeinkin.
Sen sijaan, että hyvin yksinkertaisesti tarttuisin toimeen ja vain tekisin tämän kaiken, joudun paniikkiin ja yritän turhaan rauhoittuakseni nukkua päiväunia ajatellen: mitenminäehdin, mitenminäehdin?
Lisäksi minua vaivaa viimeöinen uni, jossa tein Absoluuttisen nollapisteen Tomin ja Tommin kanssa sanoituksia uusiin kappaleisiin. Sanoitukset olivat kokoelma riimejä jo olemassaolevista kappaleista. Tuntuu pöljältä.
marraskuu 12, 2004
Parhaat asiat ovat yksinkertaisia
Väitän, että hauskinta, mitä olen pitkään aikaan oppinut, on virkkaamisen uudelleen löytäminen. Tämän väitteen tarkoitus ei ole todistaa vedenpitävästi ja lopullisesti, että olen tylsä kotona nahjusteleva mummo, vaikka se kyllä saattaa tehdä senkin.
Väitteen todellinen tarkoitus on muistuttaa, miten hyvältä tuntuu, kun ei aina tarvitse omaksua jotain uutta saadakseen itselleen elämyksen. Tänä syksynä olen opetellut käyttämään äänenkäsittelyohjelmia, tehnyt elämäni ensimmäisen tilinpäätöksen, tutustunut museomaailmaan sisältä päin ja lukenut julkisoikeuden alkeita, siis saanut päälleni hirvittävän hyöyn uutta tietoa, ja vaikka se on mielenkiintoista, sitä ei millään ehdi käsitellä ja jäsentää päässään ennen kuin jo lisää umpataan päähän toisesta korvasta. Lopputulos on kaoottinen olo.
Virkkaus sen sijaan. Opettelin sitä jo ekaluokkalaisena, mutta jostain syystä se jäi. Tieto ja taito on saanut rauhassa oleentua mielen sopukoissa, ja nyt oli juuri oikea hetki antaa sen tulla jälleen pintaan. Kudonnan ansiosta käsiala on kehittynyt, ja tilkkujen väsääminen sujuu kuin tanssi. Ilman ylimääräistä pään kuormitusta. Ihanaa.
Hyvää viikonloppua teille muille. Minun pitää vielä yrittää opetella tulkitsemaan tilastoja.
marraskuu 10, 2004
Vähän vähemmän kurja
Kohdistin purkavan vimman villapaidantekele II:een ja virkkasin kiristäviin kainaloihin lisää tilaa. Nyt minulla on uusi villapaita.
Järjestöhommatkin tuntuvat taas ihan järjellisiltä, kun sain todeta tilinpäätöksen kummallisuuksien johtuvan ihan vain omasta kyvyttömyydestäni käyttää taskulaskinta ja lukea niitä halvatun ohjeita.
Päätin, että kunhan tästä pääsen kotiin, saan repiä NaNoWriMo-sanamäärätavoitelistan irti siitä, missä se roikkuu minua ahdistamassa. Maanantaina on yhden ihan oikean elämän projektin tärkeä deadline, keskityn siihen.
Ötökät ovat hyväksyneet murskatappionsa mäntysuovalle ja lähteneet lipettiin. Taas vähäksi aikaa.
Ulkona on edelleen pimeää, parveketta ei tarvitse katsella.
marraskuu 09, 2004
Kurja
Minulla on käänteinen Midaan kosketus. Kaikki mihin kosken, muuttuu tiedätte-kyllä-miksi.
Tänä syksynä olen ehtinyt pilata jo kaksi villapaitaa (kaikkien aikojen ennätys!). Toisen hihoista saisi vaikka bodaajalle reidenlämmittimet ja toisen hihoissa käsien verenkierto häiriintyy.
Ihan hyvästä romaanin aiheesta tuli typerää, tekotaiteellista ***aa. Ja vielä tylsäkin kaupan päälle.
Järjestö Y:n tilinpäätöksenjälkeinen tase näyttää neljääsataa euroa miinuksella. Vaikka kaikki on tehty ihan oikein, niin, paitsi se taseen laskeminen.
Ruokakaapissa on ötököitä. En uskalla syödä mitään kotona, jos nielaisen vahingossa jonkin jauhokuoriaisen.
Suloisesta kesäkeitaasta sukeutui Näsimeren kylmien kesätuulien pilalle tuivertama kuolleiden kasvien näyttely. Kaatuneet kukkapurkit, joissa kuivettuneet kasvit retkottavat, ovat odottaneet jo kaksi kuukautta parvekkeella pois pääsemistä. No, onneksi niitä ei tarvitse silmissään sietää, kun nyttemmin on aina näin pimeää.
Aargh.
marraskuu 07, 2004
Lentovoidetta
Mylläsin koti-kotona vähän kirjahyllyjä, ja törmäsinpä tähänkin henkilökohtaiseen kulttuuriaarteeseen. Oheisen tekstin ja kuvan kohdalla meikäläinen nääs oppi lukemaan.
Isä joutui aina töiden jälkeen makoilemaan sohvalla pikku-Laura kainalossa ja tankkaamaan äiskän käsiin hajoamassa olevaa aapista läpi ja läpi ja läpi (toinen oppi-isä oli Aku Ankka ja "kääk"-, "tumps"- ja "poing"- ääniefektit). Sitten erään kerran minullekin selkisi, että todellakin, siinä noidat keittelevät padoissaan taikavoidettaan, eikä isän enää tarvinnut lukea. Paitsi, jos halusi.
Ennen kouluikää opitusta lukutaidosta ei kyllä lopulta ollut kuin haittaa kaikille. Muiden tavatessa kaikki tunnit uskonnosta luonnontietoon minä elämoin, koska oli niin tylsää. Jokainen käytävässä seisominen oli yhtä traumaattinen. Älkää tehkö tätä omille lapsillenne, tai älkää ainakaan laittako niitä tasa-arvoiseen ja tasapäistävään peruskouluun.
Myöhemmin yläasteikäisenä opin, että noidat keittävät mustaa voidetta, jonka avulla he voivat lentää kyöpelinvuorelle lapsen korville sopimattomilla sanoilla kuvailtaviin bileisiin. Esimerkiksi kenkärasvaa saatettiin joskus epäillä noitasapattivoiteeksi.
Aapis-kirjan myöhemmät vaiheet olivat yhtä synkeät. Siihen harjoiteltiin kirjaimia ja piirrettiin kaulattomia tikku-ukkoja omissa seikkailuissaan. Sen kannet melkein irtosivat. Lopulta pikku-Laura kopioi siitä yhden osan ja laittoi luvatta verkkoon.
(Kuvan lähde: WSOY:n Kultainen aapinen vuodelta kypärä ja köysi.)
marraskuu 05, 2004
Euron kuvat silmissä
Kaveripiirissä oli jo nähty untakin oikeasta lottorivistä ja 35 miljoonan (sic!) euron jättipotin voittamisesta. Pitipä minunkin siis yrittää onneani (oikeassa elämässä jaossa on vain viisi miljoonaa, arvonta sunnuntaina). Edellinen kerta taisikin olla edellisen megavoiton mahdollisuuden aikaan...
Valitettavasti en sitten muistanut lukea etukäteen Mikon arviota hyvän lottorivin sisällöstä. Omat kolme, itse ruksitettua riviäni ovat mielenkiintoiset: jokaisessa on nelonen ja kahdessa kolmetoista. Yli kolmenkymmenen on vain kolme numeroa; olisi kannattanut panostaa niihin enemmän, jos havittelee yksin voittavansa. Jotenkin nyt tuntuu pöljältä, mutta onneksi jokainen rivi on yhtä todennäköinen (vaikka isän kanssa aiheesta väännettiinkin kättä).
Olen jo mielessäni käyttänytkin jättipottini. Asunto, ikuista opiskelua, matka maailman ympäri, hyväntekeväisyyttä ja loput pahan päivän varalle... kaikkea sellaista tavallista mutta turvallista.
marraskuu 04, 2004
Tulitikkuja silmiin
Aargh. Sinä ainoana päivänä vuodesta, jona puhelimeeni saattaa olla tulossa akuutteja puheluita, se unohtuu kotiin. Onneksi ihmiset selvisivät aikataulumuutoksista ilman tiedonvälitystäkin. Informaatio taitaa olla yliarvostettua.
Päivä on muutenkin ollut hirveä. Eilen hilluin kunnon boheemin kirjailijan lailla yhteen asti baarissa. Yhden oluen huppelissa nukkumisesta ei heti tullut mitään.
Tuloksena aamuyhdeksältä kalvosulkeisissa istuu hyvin väsynyt opiskelija (nykyään en enää välitä, vaan annan unen tulla, jos siltä tuntuu. Pilkkiminen on niin rasittavaa niskalle). Tauolla tankkasin jättikupin kahvia ja toisella tauolla jotain tauriinijuomaa. Tuloksena loppupäivä on ollut hyvin kummallista ja pelottavaa välitilaa: muu ruumis retkottaa luentopenkissä niin mukavasti kuin nyt polvet suussa voi retkottaa, täydessä unessa, mutta silmät ovat täysin valveilla ja mieli kyselee hädissään, että mitä tapahtuu.
Ensi keväästä on muuten tulossa ahdistava. Pyörän avain on nimittäin mennyt hukkaan. Kerta kaikkiaan. Olen nyt myllännyt paikkoja. Ei ole löytynyt avaimia, mutta on löytynyt huulirasvaa kolme tismalleen samanlaista putkiloa. Hukkuneen tilalle ostetaan aina uusi. Uskallankohan jo uusia pyöränkin…?
On muuten 200. postaus. Rasti seinään sille, että olen jaksanut näinkin kauan!
marraskuu 02, 2004
Nyt puhutaan suoraan
ja sanotaan, että voi perkeles.
Jokavuotiseen tapaansa vuokranantaja ilmoittaa, että asumiskustannukset nousevat vuodenvaihteessa. Tänä vuonna lisäys on 0,8 %.
Luku ei vaikuta suurelta, mutta paljonkos opiskelijan tulojen voidaan odottaa nousevan samaisena uutenavuotena? Täsmälleen 0 % tietenkin. Kun kustannustaso on nyt rauhassa saanut nousta jo yhdettätoista vuotta opintotuen reagoimatta siihen juurikaan, voi vain kaiholla muistella lamaa edeltäviä aikoja, jolloin tuella oli varaa ostaa peräti tonnikalaa.
Ja jos joku nyt neuvoo, että elä velaksi, tulen ja puren.
Laura at 05:38 PM | Sano jotain (2) | TrackBack
marraskuu 01, 2004
Viikonloppu pähkinänkuoressa
Kaikki alkoi mennä vikaan jo perjantai-illan tupareissa. Kotiinpaluu kello kolme yöllä onnistuu ehkä joiltain raaoilta bile-eläimiltä, mutta minulla toipuminen kestää päiviä. Lauantain ja sunnuntain olin kuin zombi. Kerrankin maanantain Tunne on "elämä voittaa".
Lauantain sosiaaliset yritelmät loppuivat osaltani spontaaniin sängylle nukahtamiseen vieraiden viihdyttäessä itseään olkkarissa, mutta sunnuntaiksi oli onneksi tarjolla rauhallisempaa ohjelmaa. Elokuvateatteri Niagaran Night Visions -ohjelmistossa oli vain puolitoista viikkoa sitten ensi-iltansa USA:ssa saanut The Machinist (imdb). Suosittelen kaikille, jotka pitivät Mementosta eivätkä saa sätkyjä kävelevän luurangon katsomisesta.
Illalla vielä videolta sekava Perhonen sydämessä ja televisiosta umpeensa tylsä Blow. Tästä lähin yritän jo ymmärtää varoa elokuvia, joiden alussa on varoitus "perustuu tositapahtumiin". Tosielämässä ei ole juonta kuten hyvässä fiktiossa. Tosielämä ei myöskään tunnu olevan pakotettavissa juonimuottiin. Hahmoja, jotka katoavat täysin kuvasta oltuaan puoli tuntia erittäin tärkeitä, toisiinsa liittymättömiä merkityksettömiä tapahtumia ja mitäänsanomaton loppu. Grr.
Lapsetkaan eivät osaa kertoa tositarinoita yhtä hyvin kuin keksittyjä juttuja. Satujen ja muiden sellaisten rakenne syöpyy mieleen, mutta tosielämän tapahtumissa ei ole samanlaisia kuvioita. Tämänkin viisauden opin lauantai-illan Tohtori Terapia –sessiosta.
H-hetki on koittanut, ja minunkin pitäisi alkaa sepittää satuja. 50 000 sanaa, 30 päivää. National Novel Writing Month.
