« elokuu 2004 | Etusivu | lokakuu 2004 »
syyskuu 25, 2004
Museokamaa
Näimme Helsingissä rautatieasemalla viime kesänä mummon, jolla oli paita "Museokamaa". Mahtava nainen. Minunkin täytynee painella lähimpään museokauppaan ostamaan samanlainen paita, mutta siinä ole mitään humoristista.
Cleaning Women soitti eilen yöllä ilmeisesti todella hyvän keikan: en ole ihan varma, näinkö unta vai totta, sillä niin väsynyt olin siinä vaiheessa. Klubilla oli kolme esiintyjää, joista ensimmäinen aloitti vasta vähän jälkeen yhdentoista. Pääesiintyjä lopetti melko tasan kolmelta. Tällaiselle uniriippuvaiselle mummonalulle tuollainen aikataulu on aika tappava.
Yleisön seassa eteen tunkee tyyppi, jolla on niin korkeat pohjat kengissä, etteivät takana seisovan varpaat turhaan tunnu ja jonka lakalla kyllästetty tukka pyyhkii tupakansavun ärsyttämää naamaani. Kun siirryn taaksepäin, väliin syntyneeseen rakoseen tunkeutuu tyyppi, jolla on Tampereen Isoin Rastatukka. Pian paikalle tulee Rastan tyttöystävä tms. perskärpänen, jonka tanssityyli muistuttaa pallosalamaa, kaikissa sen huonoissa merkityksissä. Jos olen ohittanut nukkumaanmenoajan, tällainen ei huvita enää yhtään.
Attanas. Humalaiset ihmiset liian pienissä tiloissa ovat liikaa ihmiselle, jonka fyysisen turvavälin toisiin on normaalisti oltava sellaiset kolmekymmentä senttiä. Vannon pyhästi, etten enää ikinä mene mihinkään millekään keikalle. Olen ihan museokamaa.
Onneksi sentään Keuhkot oli yhtä kutkuttava kuin viimeksi ja Siivoojanaiset iskussa. Ihan huono ilta ei voi olla, jos Klubilla, jossa en ole kenenkään koskaan nähnyt jääneen tanssimaan illan päätteeksi, vaan suurin osa yleisöstä suuntaa yksin tuumin narikan kautta ulos, syntyy liikettä tanssilattialla keikan jälkeenkin Cleaning Womenin huumassa.
Lisäksi olen ihan varma, että bongasin paikalta erään tamperelaisen bloggaajan, joka on mennyt julkaisemaan kuvansa bloginsa yhteydessä. En tietenkään voi esittää mitään tarkempia arvailuja, koska munaisin vain itseni, koska olisin kuitenkin väärässä. Mitä tällaisessa tilanteessa pitäisi tehdä? Soittaa seiskan julkkisjuoruihin?
Laura at 04:18 PM | Sano jotain (2)
syyskuu 22, 2004
Top 5 painajaisaiheet
High Fidelityn hengessä innostuin väsäämään listan.
5. Takaa-ajava karhu. Kiipeän puuhun. Karhu perässä.
4. Puhelimella soittaminen. Näppäilen jatkuvasti väärin. Joku vielä hiillostaa taustalla.
3. Muutto. Joko murtaudun vanhaan asuntoon hakemaan sinne unohtuneita tavaroita tai uusi asunto osoittautuu liian pieneksi. Muuttoauto täynnä tavaraa odottaa jo portailla.
2. Taivaalta syöksyvät kappaleet. Meteoriitti tai pommitus uhkaa. Vaellan pakolaisena maailman turuilla laukussa vessapaperia vaan. Huipennuksena meteoriitti syöksyy suoraan kohti minua valtavan suurena.
1. Liput ja myöhästyminen. Lentokone lähtee tunnin kuluttua Helsingistä mutta olen vielä kotona Pohjanmaalla. Tai seison äimän käkenä lähtöselvityksessä tai Nick Caven konsertin sisäänpääsyjonossa, mutta liput ovat kotona. Hyvä Laura.
Laura at 10:53 PM
syyskuu 21, 2004
Gradukauhu
Se lähestyy vääjäämättä. Iso G nimittäin. Tampereen yliopistossa ei ole enää juurikaan jäljellä mielenkiintoisia sivuaineita, joiden sivupoluilla kaarrellen vältellä väistämätöntä. Ja se opintotuki…
Sukulaisnainen kysyi viime kesänä, "että kuinkas kauan sitä sun koulua vielä kestää", ja yllätettynä olin pakotettu keksimään jonkin määrän aikaa, jonka kuluttua olisin muka valmis. Suusta lipsahti kolme vuotta (aika, jonka opintotuki vielä erittäin kireästi laskien ja töitä paiskien riittää).
"Siis olet ollut jo n vuotta ja vielä kolme vuotta? Kauhistus, minä en jaksaisi millään."
Mutta kun kohdallani ei ole kyse siitä, että jaksanko jatkaa vai enkö: en uskalla lopettaa. Gradu itsessään on melkoinen mörköpeikko. Jo näin nolla sivua kirjoittaneena tuntemukset vaihtelevat epätoivosta hulluun toiveikkuuteen.
Toinen vastustava tekijä on tulevaisuuden epävarmuus valmistumisen jälkeen. Opiskelijamaailman jälkeinen elämä on suuri musta aukko. Ei tukiverkkoa, ei yhteisöä. Opiskelijaelämästä tuttavia on löytynyt helposti, mutta miten muka työelämä sosiaalistaa vapaa-ajalla? Luultavasti en saa töitä opiskelupaikkakunnalta, koska tänne haluaisivat jäädä kaikki muutkin samojen alojen opiskelijat, ja tunku jopa sijaisuuksiin on huikea. Luultavasti edessä on siis muutto jonnekin aivan vieraille kunnaille tai tulevaisuus ylikoulutettuna kaupan tätinä Tampereella. Poikaystävällä ei ole juurikaan toiveita työstä Tampereen ja Helsingin ulkopuolella. Tenkkapå silläkin suunnalla.
Valmistuminen tietää kaiken tunnetun loppua.
Miten kukaan uskaltaa tehdä sen?
Laura at 05:40 PM | Sano jotain (2)
syyskuu 19, 2004
Nuoren miehen perunamuusi
Sunnuntain kunniaksi helpon gourmet-ruoan ohje.
perunoita
vettä
maitoa
voita
aromisuolaa
Kuori perunat. Keitä perunat vedessä. Keitä, kunnes ne halkeilevat ja hajoilevat. Kaada vesi pois; paina kattilan kantta tiukasti kiinni ja hölskytä, kunnes perunat ovat hajonneet täysin. Lorauta joukkoon maitoa, nokare voita ja ripauta päälle vähän aromisuolaa. Sekoita voimakkaasti huolellisesti puhtaaksi nuollulla lusikalla.
A vot: ihan yhtä hyvää kuin äitin tekemä konsanaan.
Laura at 11:53 AM | Sano jotain (1)
syyskuu 18, 2004
Oi, poikamies
Pikkuveli on muuttanut pois kotoa opiskelemaan. Sille ei riittänyt, että sille alkoi yhtäkkiä kasvaa partaa, että se alkoi juoda kaljaa, että se ajoi ajokortin, että se kirjoitti ylioppilaaksi ja että kasvoi pidemmäksi kuin äiti ja lopulta pidemmäksi kuin minä. Kokonainen oma elämä, jonka sisällöstä minulla ei ollut juurikaan aavistusta, ei riittänyt. Omilleen piti lähteä.
On varmaan helppoa arvata, että tässä on kyse enemmän minun kriisistäni kuin että pikkuveljellä olisi mitään varsinaista ongelmaa.
Tänään vierailin ensimmäistä kertaa pikkuveljen ”kotona”. Vilpittömäksi hämmästyksekseni saan melkein koko lyhyen vierailun ajan katsella veljen selkää – hän tiskaa. En ole ikinä nähnyt veljen tiskaavan. Silmäni ovat pullahtaa kuopistaan kahvimukiin.
- Onpas hyvä, ettet sä oo sentään yrittänytkään siivota. Se ois kyllä ollut tosi epäilyttävää.
Veli kääntyy katsomaan riutunein kasvoin. Riutuneisuus ei onneksi johdu armottomasta valvotusta siivousyöstä eikä ankarasta biletyksestäkään, jota asunnossa kyllä on harrastettu eilen illalla kämppiksen ja kavereiden toimesta, vaan rehellisestä flunssasta. Pikkuveli tunnustaa, että bileiden jälkiä oli ollut pakko siivota, ennen kuin sisko ja äiti pöllähtävät paikalle. Eikö sitä muka näe?
Kirjoituspöytä, tietokone, levitettävä sohva sängyn virkana, Myrkyn Firkin-kissa -spesiaaleja (en kyllä kehtaa etsiä linkkiä) ja akuankkoja, vessan ovessa kyltti ”kepityskielto”, kaksi tuolia ja pöytä. Mikroaaltouuni. Mitä muuta sitä nuorimies tarvitsee?
Äidin, joka hakee viikoittain pyykit ja tuo puhdasta tilalle.
Laura at 08:18 PM
syyskuu 15, 2004
Naapuruston likaiset salat
Aamulla hissiä alakertaan päin odottaessani aivastan. Ponteva aivastus on huono asia – kuten naiset tietävät – jos on juuri laittanut ripsiväriä. Odotettavissa nimittäin on, että sitten silmien alle piirtyy mustat viirut kosteasta ripsarista. Hississä on peiliseinä, josta voisin kyllä tarkistaa naamavärkin, mutta olen kuulevinani, että kerrosta ylempänä joku on juuri astumassa hissiin. En siis saa peilailla yksin.
Tilanteeseen on sopeuduttava salamannopeasti. Jos hissiin astuja on mies, ei auta kuin pokalla astua hissiin kuin ei mitään, seisoa selin peiliin ja mieheen ja rynnistää pyörällä sellaista kiitoa ettei kukaan näe tarkasti kasvojani ennen yliopiston naistenhuonetta. Kulissi itsestään yllä pitäytyvästä ehostuksesta on säilytettävä. Jos hissillä taas tulee alas nainen…
Hissiseuralainen onkin kohtalon oikusta nainen, ja kuinkas muuten: yllätän hänet tutkailemasta silmämeikkiään naama kiinni peilissä. Sisarellisessa yhteisymmärryksessä voimme hinkata etusormillamme silmänalusiamme kaikki kerrokset alas asti.
Illalla odotan taas ryytyneenä hissiä. Viimein se saapuu koluttuaan kaikki kerrokset. Joudun jälleen yllättäjäksi; hissillä tuli joku alas. Tällä kertaa itsetutkiskelijaosapuoli on nenänjuurtaan kaiveleva mies, joka hätkähtää pahanpäiväisesti ja kiitää ulos.
Ähäkutti! Itse teossa!
Laura at 09:07 PM
syyskuu 13, 2004
Barbara Chase-Riboud: Orjatar
”- --- Miksi minulla ei ole omaa poikaa?
Hänen sanansa saivat minut tyrmistymään. Entä perheluettelo? Olin nähnyt sen omin silmin.
Sanoin hiljaa: - Mutta sinullahan on neljä poikaa.
Eikö Thomasille tai Beverlylle voisi opettaa kasvioppia, tähtitiedettä, kartoitusta; eivätkö Madison tai Eston voisi opetella luonnonhistoriaa, mineralogiaa, intiaaniasioita? Mieleni teki kirkua.
Kesti kauan ennen kuin hän vastasi. – Minulla ei ole neljää poikaa. Sinulla on neljä poikaa.
Äänettömyys."
"Olin kärsinyt hänen vuokseen ja synnyttänyt hänelle. Seitsemän kertaa olin laskeutunut siihen laaksoon josta hänen vaimonsa ja toinen hänen tyttäristään eivät olleet palanneet. Ja poikani oilvat todisteena ja panttina ruumiista jota en voinut kutsua omakseni. Tunsin loukatun äitiyden purkautuvan, punaisena ja ruskeana kuin nurmelle ikkunan ulkopuolelle putoilleet lehdet.
Hän seisoi selin minuun. Katseeni osui rautaiseen hiilihankoon joka oli ulottuvillani takan vierellä. Halusin iskeä tuota leveätä siniseen verhottua selkää. Halusin lyödä lyömistäni, kaikin voimin. murskata hänet. Hyvä Jumala miten minä halusin tappaa hänet, sillä vasta nyt kaikkien näiden vuosien jälkeen minä käsitin sen, minkä hän oli käsittänyt alusta asti mutta mitä hän ei ollut uskaltanut sanoa minulle. Hän oli sulkenut poikansa luotaan jo näiden syntyessä!
Punainen ja ruskea kieppuivat nyt keskellä mustia läikkiä kuin lepattava kynttilä. Pimeys sammutti aika ajoin värit. Ojensin käteni kohti Joe Fossetin hiilihankoa. Isännällä ei ollut poikia, orjalla oli. Valkoisella miehellä ei ollut poikia, mustalla naisella oli. Musta nainen oli himoinnut, ei valkoinen mies. Musta nainen oli vietellyt, ei valkoinen mies. Ei, Beverlylle tai Thomasille tai Madisonille tai Estonille ei voinut opettaa mineralogiaa tai kasvitiedettä, kreikkaa tai latinaa, musiikkia, arkkitehtuuria, luonnonhistoriaa, tähtitiedettä. Heitä ei koskaan pidettäisi todellisina poikina.
Ei koskaan.
Miksi hän sitten oli pitänyt meistä kiinni kaikki nämä vuodet. Miksi hän oli sitonut meidät ruumiinemme ja sieluinemme häneen? Miksei hän ollut päästänyt otettaan ja vapauttanut meitä? Ja miksi, miksi minä olin jäänyt?
Rakasta minua ja jää orjaksi.”
Laura at 12:45 PM | Sano jotain (4)
syyskuu 12, 2004
Help - I need somebody
Jos masu on kipeä tai flunssa tulossa, jos täytyy hakata naula seinään tai pullataikina ei onnistu, kenelle sinä soitat? Niin, no; tiedän, että jotkut pärjäävät omillaankin, mutta minä voisin laittaa pikavalintanäppäin A:n niin kuin Apua alle äidin.
Mistä tietää, onko maito jo liian vanhaa? Millä aineella voi pestä ikkunoita? Miten toimitaan korrektisti sukulaisten kanssa? Mitä pannaan häihin jalkaan? Millainen olo on kalkinpuutoksessa? Paljonko lahja saa maksaa? Näinkö enneunen?
Sitä ahdistavampia ovat ongelmat, joihin äidiltä ei löydy vastausta. Millä rahalla elän? Pitäisikö mennä töihin? Miten esitän metodin? Miten saisin lisää tunteja vuorokauteen?
Kiitos kuitenkin, äiti, että jaksat pitää ympärivuorokautista päivystystä.
Laura at 05:52 PM
syyskuu 08, 2004
Käyttäytymisarvosana seiska
Innostukseni Tampereen uudesta autoilijailmapiiristä olikin jo melkein purskahtanut kirjalliseen muotoon. Kuten arvata saattaa, mikään myönteinen tapahtuma ei saa ihmistä kuitenkaan vielä laulattamaan näppistä. Oli nimittäin näin (---------------) lähellä, ettemme jääneet kolmeen pekkaan kääntyvän auton takaa rynnistäneen kaaharin alle tänään. Suojatiellä. Siitä olisikin jäänyt mojova läjä ketsuppia asfaltille kaupungin siistijöitä huomisaamuksi odottamaan.
Se, mistä olisin halunnut kirjoittaa oli se ilmiö, että tänä kesänä olen saanut henkilökohtaisesti todistaa erittäin monien autoilijoiden pysähtyvän oikeasti jalankulkijan vuoksi suojatien äärellä; ei siis sillä tavalla, että kaasutetaan valkoviivoille asti ja lyödään liinat kiinni viime sekunnilla ja vielä hivutetaan autoa uhkaavasti hitaasti eteenpäin (uskallakin mummo sitten vaikka kaatua siihen hidastelemaan!), taito, joka on kukassaan erityisesti hyvin pitkänokkaisten autojen omistajilla.
Vaan että oikeasti monta metriä ennen suojatietä monet nykyään pysähtyvät viestittäen näin selkeästi jalankulkijalle, että yli saa mennä rauhassa. Siitä tulee mukava mieli. Joskus joku on suonut tämän minulle jopa ollessani pyörän satulassa. Joskus jotkut jäävät odottamaan jopa, vaikka olen tulossa pyöräpelillä ajoväylää kolmion takaa (se on kyllä jo liioiteltua kohteliaisuutta, mutta toisaalta, henkiriepuni vuoksi, en voi valittaa).
Toisaalta jotkut autoilijat kiilaavat Tullintorin ja yliopiston välisien kortteleiden ahtailla kaduilla. Olen moneen kertaan joutunut oikein tarkistamaan tarkistamiseni, ja ei: Pinninkatu ei ole mistään kohdasta yksisuuntainen, joten en aja sitä väärään suuntaan, joten kyse ei voi olla sellaisestakaan mielenosoituksesta. Huvikseen sitä tietysti tekevät.
Plus miinus nolla.
Laura at 10:30 PM | Sano jotain (3)
syyskuu 07, 2004
Taiteen nykykysymyksiä
Tampereen taidemuseoon rantautuneessa Esineiden maailma –näyttelyssä oli mennä mieli solmuun. Kattoon oli ripustettu varmaan sata kananmunaa. Sitä installaatiota ei varmasti ole tuotu ateljeesta sellaisenaan.
Mutta kun kananmunat ripustetaan uudelleen, niiden keskinäinen asema muuttuu ihan takuulla. Installaatio ei ole enää samanlainen. Onko se kuitenkin vielä sama taideteos? Onko kokonaisuus enää taidetta, jos sen pykää paikalleen museon henkilökunta? (Minua valistettiin, että taiteilija oli tässä tapauksessa itse hoitanut asian, joten ilmeisesti taidearvo sitten säilyi.)
Miten videotaiteesta voidaan eritellä käsite taideteos? Onko teos pohjimmillaan välineen (soittimen ja näytön) kautta annetussa esityksessä vai onko se pohjimmiltaan tallennusalustassa (kasetissa, levyssä, missä ikinä)? Kuten musiikki: onko teos nuotit, esitys vai tallenne? On hassua ajatella, että taideteos saattaa olla vain ykkösiä ja nollia magneettiraidalla. Se, että taiteen katseluun (havaitsemiseen, aistimiseen, miten haluatte) tarvitaan väline, tekee siitä jotenkin vielä fyysistäkin teosta abstraktimpaa.
Voiko taidetta, joka on tallennusalustalla, kopioida? Onko se tarkalleen ottaen plagiointia? Musiikkia voi kopioida, eikä se vähennä sen taiteellista nautintoarvoa; kopiosta tulee vain yksi mahdollisuus lisää kuunnella musiikkia. Kyseessähän ei ole jäljitelmä, vaan toinen esiintymä.
Tämä kokemus luultavasti lopulta viimeistelee minut lataamokuntoon.
Laura at 11:18 PM
syyskuu 06, 2004
Se on kulutettu
Yksi asia on siis varma: aika kuluu. Hetket, joiden ei uskonut ikinä kuluvan loppuun, ovatkin eräänä kauniina päivänä hujahtaneet pois tiehensä. Vastahan oli huhtikuu, haaveilin museologian opiskelusta ja vaivasin päätäni hakupapereilla. Huomenna haaveen toteutuminen jo alkaa.
Yliopistolla parveilee laumoittain nyypiöitä. Nimilaput rinnoissa ne kulkevat jonossa kirjastossa ja parveilevat ruokalassa (ruuan ottaminen ei vielä suju oikein rutiinilla). Ja niiden katse tuntuu selässä. Vanhemmat, rutinoituneet opiskelijat paahtavat yliopistopäivän läpi pysähtymättä liiemmin tuijottelemaan tai ihmettelemään. Uudet ahmivat silmillään kaiken. Minä tiedän; ei siitä ensimmäisestä vuodesta nyt niin kauan ole.
Muistaisinpa huomenna laittaa edes ripsiväriä, muuten ei pokka kestä. Kesä on päästänyt minut repsahtamaan senkin suhteen. Ehdin luulla, että Kumman kaa alkaa jo huomenna. Mutta ei! Miten nyt saan itseäni niskasta kiinni ilman Annea ja Ellua?
Laura at 12:08 AM
syyskuu 01, 2004
Käynnistyykö moottori kesän jälkeen?
Voi ei. Viimeinen lomaviikko on jo puolessavälissä. Yritän hirvittävällä kiireellä ehtiä vielä lukea kaikki aikomani kirjat tässä muutaman päivän aikana. Ja nukkua varastoon päiväunia.
Mihin katosivat kolme kuukautta - neljätoista viikkoa? Jossain välissä muistan valitelleeni, että on tylsää. Taisin olla mielenhäiriössä. Jo viime syksynä olin päättänyt, että nyt alkaa tositoimi opiskelussa ja runnon läpi ainakin neljäkymmentä opintoviikkoa. Sitten sainkin töitä talveksi, ja tämä lupaus olisikin lunastettava tänä vuonna.
Toisaalta hyvin levätyn kesän jälkeen tulevan vuoden ajattelu on kerrankin positiivissävytteistä. Tunnen, että ehkä on ihan mukavaakin viimein alkaa johonkin tuottavaan toimeen. Toisaalta talvet ovat yleensä niin täynnä deadlineja ja velvollisuuksia ja kokouksia, että kalenteriin ei juuri valkoisia paikkoja jää. Se ahistaa.
Tulevan vuoden suunnittelu on vieläkin aivan alkutekijöissään, sillä saan erään 20:n opintoviikon koulutusohjelman opetusajat vasta maanantaina. Ensin otetaan ne kurssit ja sitten katsotaan, mikä muu alustavasti katsomani sopii lukujärjestykseen. Samassa koulutusohjelmassa aloittaa kolme muuta Lauraa ja yksi poika. Montakohan vitsiä tästäkin tullaan vääntämään?
Mutta siis ensi maanantaina olisi raahauduttava yliopistonmäelle jo kymmeneksi. Onnistuukohan? Kaikista hyvistä päätöksistä huolimatta herääminen on venynyt viime kuukautena yhdentoista kieppeille ja se itseasiallinen nouseminen jonnekin yhteen. Kun on pakko lähteä liikkeelle, että ehtii syömään ruokalaruokaa.
Laura at 01:13 PM
