« tammikuu 2004 | Etusivu | maaliskuu 2004 »
helmikuu 26, 2004
Plörööt
Ote tästä maailmasta alkaa lipsua. Kymmenen minuutin sisällä onnistun pukemaan paidan väärin päin päälle (ja esiintymään näin julkisesti), hukkaamaan rahaa lompakkooni (kuka on käyttänyt multa viistoista euroa?!) ja polttamaan kämmenen kahvipannun pohjaan.
Kaiken lopuksi tölväisin itseäni työpaikan kulkukortilla silmään, jopa silmälasien ohi. Silmää särkee; en uskalla mennä lääkäriin, jos se vaikka sanoo, että verkkokalvo on repsahtamaisillaan irti tai jotain muuta kamalaa.
Pahinta tässä häsäämisessä ovat töräytykset. Ne lausumat, joiden päälle sopisi soittaa semmoista vanhanaikaista, kovaäänistä auton torvea, että maailma olisi parempi paikka. Ne, joiden jälkeen tekisi mieli vajota tuolilta maahan, valua oven alta ulos ja maanrakoon, kun luuli olevansa laukaisemaisillaan jotain uskomattoman hienoa, pistävän älykästä mutta ulos tulikin jotain, joka kuulosti aivan kohteen epäpätevyyttä osoittelevalta rasvaiselta vihjaukselta tai muuten sosiaalisesti häiriytyneen lausumalta.
Jos kadulla tulee joku vastaan sihisten itsekseen ja irvistellen, on olemassa pieni
mahdollisuus, että se olen minä juuri tässä mielentilassa. Mitä tekevät ihmiset, joilla ei ole ketään sanomassa, että olet ihan hyvä tyyppi, vaikka välillä ihan pössöö?
Laura at 10:55 PM
helmikuu 25, 2004
Barrikadeille sieltä!
Tämän päivän sydänveri on vuodatettu pullanmurut roiskuen Kahvitauolla.
Laura at 09:06 AM
helmikuu 24, 2004
Avata suunsa julkisella paikalla
Miten kannustavaa tenttimateriaalia! Oikeasti tällä kertaa, en sentään ihan aina jaksa olla sarkastinen. Kyseessä on yleisopintojen suullisen viestinnän kurssi, tilanteena leppoisa artikkelien kahlaus tenttiä edeltävänä iltana, materiaalina Tapani Lepomäen ja Pentti Vanha-Ahon Valmistautuminen julkiseen puhetilanteeseen. Todella hyvällä tavalla ajatuksia herättäviä pointteja:
- "Oleellista on, että puhuja hyväksyy itsensä puhumaan ko. aiheesta." Siis luottamusta itseen: minut on pyydetty tai valittu puhumaan, kyllä siis ilmiselvästi olen se, joka asian hallitsee ja asiasta ollaan kiinnostuneita.
- "Puhujan on hyödyllistä puheen valmisteluvaiheessa pyrkiä kiteyttämään puheensa keskeinen tavoite lyhyeen - esimerkiksi yhden lauseen muotoon."
- "Kannattaa myös määritellä esimerkiksi kolme asiaa, joiden haluaa jäävän kuulijoiden mieleen."
Lisäksi, kun harjoittaa vähän luontaista vaatimattomuuttaan ja ymmärtää, ettei yleisö suurella todennäköisyydellä ole tullut paikalle nimenomaan puhujan vaan asian takia - siis ei tarkkailemaan esiintyjää vaan seuraamaan esitystä - paineet luultavasti pienentyvät.
Alankin jo lähes innolla odottaa seuraavaa koitosta jonkin nyrpeän ja nälkäisen seminaariryhmän edessä. Lähes.
Laura at 07:13 PM
helmikuu 23, 2004
Kotityöt, parisuhteet ja tasa-arvo!
Pahan maailman runnoma miesparka, jonka juttuihin jatkuvasti jaksan viitata, potee maailmantuskaa tehdessään naisille kuuluvia kotitöitä vapaaehtoisesti.
Unohtaos jo murheessa pyöriskely: nykysukupolvi ei enää sinun kaltaisiasi kieroon katso. Minä ainakaan en tajua, mitä erityisen miehekästä muka on siinä, ettei tiedä kahvipaketin sijaintia vaikka kahvia juokin tai ei osaa siivota omia jälkiään.
Päinvastoin puolustan kodinhoidon tasapuolista jakoa niin kiihkeästi, että jos jään kiinni pyykkikorin kanssa matkalla pesutupaan tai kukkien kastelusta, tulee pakottava tarve selitellä, että minä tosin pyykkään mutta kyllä miehenpuoli imuroi. Ja osaa sekä kehtaa laittaa mahtavaa ruokaa; en huonomman tyypin kanssa samassa taloudessa pärjäisikään, sen verran tasa-arvoa olen oppinut pitämään itsestäänselvyytenä kotona.
Tai no, tasa-arvo ja tasa-arvo: osaan kyllä hakata taulukoukun seinään ja vaihtaa lampun, ja jos joku näyttää mallia, mihin kotielektroniikan piuhat vedetään, saatan pystyä siihenkin, mutta jo kirjahyllyn kokoaminen vie sormen suuhun.
Mutakakku muuten urakoitiin eilen loppuun. Mitenkäs tehtäisiin; kun minä kerran leivoin, toinen tiskaa urakassa käytetyt astiat?
Laura at 08:04 PM
helmikuu 22, 2004
Jollain teemalla koottuja haja-ajatelmia
Jotain nykyisestä suhteestani telkkari-toosaan kertoo, että voin laskea jo kolmena peräkkäisenä lauantaina seuratun Star Trekin addiktioksi. Käsikirjoitus on käsittämätöntä, näyttely ihan juustoa, legendatekijäkään ei ole minulle niin tärkeä, mutta jostain syystä sarja on siepannut mukaansa. Ehkä yhtäkkinen kiintymys johtuu siitä, että sarjaa esitetään ainoaan aikaan viikosta, kun olen varmasti kotona: lauantaina alkuillasta.
Tai ei, paljastettakoon totuus: olen ihastunut Spockiin. Ei saa kysyä miksi - ehkä kadehdin sitä kylmän logiikan mahdollistamaa kykyä olla lopulta aina oikeassa, vaikkei totuus tietysti ole aina miellytävä.
Siksi minua ottaakin päähän, että sain aikoinaan Star Trek -persoonallisuustestistä vastaavimmaksi persoonallisuudeksi kapteeni Kirkin. Hiiteen se tylsimys! Shatner-kiihkoilijoille suosittelen Beatles-covereita.
Mielestäni epäonnistuneesta persoonallisuustestistä toiseen: Tossuttelijan kautta saadun Sormusten herra -parisuhdetestin tulos vasta nostikin niskakarvat pystyyn. Sen mukaan pitäisin teoksen tarjoamista miesmalleista eniten Grima Kärmekielestä. Pelästyksissäni en lukenut edes tulosta loppuun. Ties mitä totuuksia sieltä olisi paljastunut; sellaisia, joita en edes halua tietää.
Ja elokuvasta kolmanteen: Pirates of the Caribbean oli oikein viihdyttävä - mainiosti kirjoitettu - mutta pisti korvaan, että yhtäkään kirosanaa eikä edes pehmustettua manausta lausuttu koko elokuvan aikana. Hei haloo, käsittelyssä ovat sentään ronskit merirosvot ja karaistuneet maakravut. Onneksi tappeluita, kolkkauksia, yli-inhimillisiä hyppyjä kallioilta ja rujoja epäkuolleita oli tarpeeksi. Mutta vain yksi suudelma. Pitkiä katseita senkin edestä.
Niin että voisiko joku moralisti vielä kerran selittää, miksi väkivalta on hyväksyttävää katseltavaa, mutta ystävällisempi kanssakäyminen - seksi - ei? Ja miksi myös kiroilu on tiukemmassa pannassa?
Seksistä tulikin mieleeni perjantai-iltana tapitetuksi tullut Pianonopettaja. Myös erittäin hyvin kirjoitettu tarina. Jatkuvasti jouduin miettimään, sympatiseeratako surkeaa äitiä, surkeaa tytärtä/musiikin professoria/naista vai nuorta miestä. Aina välillä asetelma heitti kuperkeikkaa. Mahtavaa. Toisaalta elokuva toimi sangen väkevänä varoitustarinana vanhaksipiiaksi jäämisestä. Jollain tapaa siinä tilanteessa sitten kai vinksahtaa, varsinkin jos asuu ja nukkuu samassa sängyssä sukulaisnaisen kanssa.
Kelaus takaisin alkuun eli töllöttimeen: Haluaisin hankkiutua eroon taloutemme toisesta televisiovastaanottimesta, koska neljäänkymmeneen neliöön kaksi ruutua tuntuu liioittelulta, varsinkin, kun oma katseluni on mitä on. Ilmeisesti radikaali poistomenettely ei kuitenkaan ole mahdollisuuksien rajoissa: kun toisessa telkkarissa on jo kiinni DVD-soitin ja kaksi konsolia, toinen tarvitaan videoille. Tai helkkari, miksei siihen elektroniikkasotkuun muka vielä yksi vekotin mahtuisi.
Laura at 10:40 PM
helmikuu 18, 2004
Pakkomielteelle annetaan valta
Päivällä kahden-kolmen aikaan Työkaveri aavistaa, että olen tulossa paikkeille ja etsii mutakakun ohjetta. Reseptiä ei löydy, mutta keskusteltuamme aiheesta suklaanhimon siemen on kylvetty.
16.15 Tallustelen kotiin: mielessäni pyörii monotonisesti: mutakakku, suklaakakku, vaahtokarkkeja...
17.00 Kotitehtäviä, rästejä. Leipominen alkaa vaikuttaa hyvältä ajatukselta. Leivon Mississipin suklaakakun, jonka kuorrutukseen tulee 7 dl tomusokeria. Inventoin kaapit ja löydän meiltä kolme paketillista, yli kilon kyseistä ainetta. Mitihm...? Yksi paketti on vielä aivan avaamatonkin.
18.10 Kauppaan. Lähikaupassa ei ole vaahtokarkkeja. Lähimpään makuuniin.
18.40 Kotona. Nyt alkaa koitos: tuleeko kakkua vai kastiketta?
19.36 Pohjataikina ainakin maistuu onnistuneelta. Voi juku! Tuskin maltoin uuniin laittaa. Isoksi ihmiseksi kasvamisessa on se hyvä puoli, että saa itse päättää, paljonko taikinaa jättää kulhoon kaavittavaksi. Äiti oli aina oikea kitupiikki tässä asiassa.
19.40 Taikinan syönnin väistämättömät vaikutukset alkavat tehdä itseään tiettäviksi. Voista, kaakaojauheesta ja tomusokerista koostuvan päällysteen vatkaaminen iiskottaa.
20.00 Vaahtokarkkeja ei riittänyt kakun päälle tasaisesti, joten pinta muistuttaa kuun pintaa. Siis jos kuu olisi tummanruskea ja siinä olisi kraatereiden sijasta möykkyjä. Edelleenkään kakkua ei tee mieli syödä. Kaikki se kaakaojauhe...
Enää on edessä pahin: kuka siivoaisi. Kaikkialla on pöllähdellyttä tomusokeria, hellan levyyn on palanut sulanutta vaahtokarkkia ja kaakaojauhepaketti kaatui matolle. Tuloksen on parasta olla erinomainen.
21.09 Kokonaisen tunnin paastottuani ja varrottuani kakun jäähtymistä leikkaan palan.
21.16 Yh-hyh. Yksi iso pala uhkaa tulla ylös. Makuelämys on nimittäin tyrmäävän makea. Ei mitään Kahvisalongin hienostuneen luomuksen veroista.
21.34 Poikaystävä on saapunut kotiin. Usutan maistamaan. Näennäistä välinpitämätömyyttä teeskennellen utelen vaikutelmia.
- Aika hillitöntä mömmöä.
- Montako palaa pystyy syömään kerralla?
- Pikemminkin, kuinka monta lusikallista pystyy syömään kerralla.
On varmaan kutsuttava Inkeri kylään. Inkeri pystyy syömään vaikka puolen kilon hunajapurkin yhdeltä istumalta. Minua huippaa sokerimyrkytyksen johdosta, ja koulujutut ovat edelleen rästissä.
Laura at 07:00 PM
helmikuu 17, 2004
Toivotonta
Opiskelijarukalla ei ole oikein koskaan vapaapäivää. Aina voi nykertää harjoitusten tai esseiden kanssa; vaikka ne olisivat tavallaan valmiita, aina niistä pitäisi yrittää saada vielä parempia ennen palautuspäivää. Ellei sitten ole tuskitellut ensin viikkoja ja parhaillaan viimeisen illan paniikissa.
Opiskelu on vuosia pitkä ympärivuorokautinen projekti. Kaverini juuri tänään totesi tehtyään kolme kuukautta lähes vain töitä, että on rankkaa palata selkeän työpäivän elämästä pirstaleiseen opiskelijaelämään. Aamulla vähän kirjoittelua, käynti luennoilla, kotiin syömään, töihin, kirjoittelua junassa, tunniksi luennolle, kokoukseen, kotiin tekemään vielä vähän tekstin hiontaa. Oma analyysiesseeni edistyy parhaillaan samalla tekniikalla lauseen viikkovauhtia. Ja pitäiskö jaksaa vielä lisäksi hakea töitä vai luottaa laiskanpulskeana, että työsuhdetta jatketaan kesän yli?
"Vapaa"hetket ovat sellaisia, joina podetaan huonoa omaatuntoa, kun ollaan laiskoja. Milloin olisi lupa olla ihan rauhassa? Viikonloppuna ehdin kyllä esimerkiksi juhliin (lukekaa Aaltoneidon päiväkirjasta), mutta kun tahtoisin vain löhötä, katsoa telkkaria tai kierrellä kaupungilla, heittää kalenterin nurkkaan.
Laura at 09:51 PM
helmikuu 16, 2004
Revitään kahteen suuntaan
Minä kävin ensimmäisenä opiskelusyksynä aina kahtena viikonloppuna kotona, kolmannen sinnittelin opiskelijaboksissa ja syöden yksinäistä, surullista tonnikalapizzaani. Kauhistutti kuunnella kokeneempien opiskelijoiden "kaksi kertaa vuodessa" -kertomuksia.
Ei enää. Itsekin olen kovettunut ja suorastaan unohdan käydä. Ja soittaa. Isä jo itse soitteli perään, olenko vielä elävien kirjoissa. Ei ole tarkoitus unohtaa, mutta kun on muka niin hössötys ja kiiru. Nytkin oli vasta työpaikan Muuton ensimmäinen päivä, ja jo tuntuu, että tarvitsen ryypyn iltapäivällä kellokorttilaitteelle asti ehdittäessä.
On tietysti mukavaa aina mennä kotiin (ja mukavaa tulla pois). No, nyt teen uhrauksen. Vai minä voidaan pitää sitä, että karkauspäivänä aion olla karussa enkä kosimassa poikaystävää? Se olisi ollut täysin taattu hamekangas.
Laura at 07:45 PM
helmikuu 13, 2004
Ihan ilmaisia neuvoja
1. Älä silittele vieraita kolleja keväällä.
2. Jos tiedät, ettet voi tilaisuuden tullen hillitä itseäsi, hoida edes tetanus-rokotus kuntoon.
Laura at 12:34 PM
Kiemurtelua
Blogmaailmassa on aina "vielä yhden" blogin mentävä aukko. Koska tämä loremipsuilu on jo liian tunnettu, suosittu ja lainattu, voisin aloittaa sivublogin, jonka kirjoittajan henkilöllisyyttä kukaan ei osaisi yhditää minuun. Olen jo pitkään haaveillut Kiitos vaanista. Sillä kiihdytettäisiin varmaan suoraan huipulle.
Terveisiä!
Eilen ropsahti postiluukusta ensimmäinen ystävänpäiväkortti. Ah ahdistusta, lähettäjä tietää kyllä, etten minä muista enkä haluakaan muistaa niitä lähettää vastavuoroisesti vielä ensi vuonnakaan. Kiitos vaan. Välittömästi tuli huono omatunto. Yritin parantaa huonoa oloani projisoimalla sen jotenkin takaisin lähettäjään ("mitäs lähetit"). Onneksi kortin kuva sentään oli kamala. Heti tuntuu paremmalta.
Laura at 10:40 AM
helmikuu 12, 2004
Terveisiä aapisen laidalta
Mean joskun aikoja sitten hehkuttama mutakakku on vainonnut mieltäni vaihtelevalla intensiteetillä kaikki nämä kuukaudet. Kun sain anopin lupaamaan minulle kahvit, suunnistimme tietysti heti kohteeseen, josta tätä ihmettä saa.
Oli hyvää, tietysti - suosittelen sydänkeksien sijaan. Kolmen euron viipalehinta kahvilassa ei tosin takaa jokaviikkoista kakkuhetkeä. Herkun saanti olisi turvattava, ja paras turva olisi omavaraisuus.
Suoranaisena tiedonhaun jumalattarena löysin Suomesta kyllä kaikki muta-aiheiset sivut (uskomatonta muta totta), mutten mutakakun ohjetta. Amerikkalaiset ohjeet eivät avaudu: kaikki mitataan kupeissa (paitsi munat) tai ozeissa, voi on tuolla toisella mantereella ilmeisesti yksittäispakattu, koska se pitäisi laskea tikkuina, ja maitokin pitäisi vaahdottaa. Entä mistä saadaan toisessa ohjeessa vaadittuja miniatyyrimarshmalloweja? Stockmannilta?
Ööö...
Laura at 10:21 AM
helmikuu 11, 2004
Viikon totuus
Ehdottomasti tarvittaisiin palvelu, joka testaisi uusimmat houkutukset ja kertoisi realistisen totuuden mainosten väitteiden takaa. Kannanpa korteni yhteiseen kekoon arvostelemalla Fazer-Lu -keksitehtaan uudet sydämenmuotoiset Fanipalat, jotka erityisostoksena mielessäni lähdin eilen kaupoille.
Kaupassa jo koin ensimmäisen pettymyksen: rasia on aivan mitättömän pieni. Noin puolet kuvitellusta koosta. Kotiin päästyä ja suklaanhimossa hampailla paketin auki revittyä pettymys vain kasvoi: sisältö ei täyttänyt edes puoliksi paketin koko tilavuutta. Rekka-autot kuljettavat ja kuluttajat ostavat siis tuotteen sijasta pääasiassa ilmaa.
Lisäksi pakkaukseen painettu väite "71% suklaata", jonka johdosta ainakin minä oletin, että ikään kuin keksien tilavuudesta olisi suklaata mainittu määrä, osoittautuu huijaukseksi. Karu totuus on, että pikemminkin 71% keksien painosta on suklaata. Osuus täyttyy helposti, kun suurin osa kokonaisuudesta on huokoista keksiä - siis käytännössä ilmaa.
Kokonaisarvosanaksi annan siis kouluasteikolla 5. Suuret ennakko-odotukset latistuivat. Sen yhden pisteen annan siitä hyvästä, että kekseissä sentään oli lupauksen mukaisesti suklaata, ja periaatteessa hyväksyn kaiken, missä tuota ainetta on. Ja myönnän toki, että pullukka sydämen muotokin on ihan viehättävä.
Mutta älkää ostako tätä tuotetta mielitietyllenne ystävänpäivälahjaksi (jos olette niin materialisti, että jotain suunnittelitte ostavanne). Hän pettyy karvaasti.
Laura at 01:15 PM
helmikuu 10, 2004
Taas se aika
Kevät alkaa hiipiä jäseniin. On niin valoisaa. Aurinko paistaa koko kävelymatkan töistä kotiin, ja järvelle näkee vielä pienen hetken kotiin palattuakin. Talvi ja kireä pakkanenkin tuntuvat mukavilta, mutta erityisen mukavilta vedellessään viimeisiään.
Ei nyt vielä tarvitsisi loppua! Mitään en niin inhoa kuin alkukevättä, loskaa ja lanttulaatikon hajuista märkää kevätmaata (jota ei onneksi kaupungissa tietysti tarvitse haistella).
Kohta on vaihdettava kukille mullat.
Kohta ei jostain selittämättömästä syystä jaksa koulutyöt, tai mikään ajatustyö kiinnostaa pätkääkään. Vain levoton kaihoilu.
Laura at 02:58 PM
helmikuu 06, 2004
Viikonloppu anayysien ja esseiden kera
Windowsini on käsittämätön tapaus: tässä ei ole pelejä. Niin asiaankuulumattomalta kuin se kuulostaakin, tämä ominaisuus tekee koneella kirjoittamisen tuskalliseksi. Vaikeissa kohdissa, kun yhtäkkiä ajautuu umpikujaan, kun ei saa sävellettyä enää seuraavaa sanaa, voi yleensä avata pasianssin ja säätää aivot hetkeksi tyhjälle taajuudelle. Sen jälkeen sanat ovat ehkä palanneet.
Onneksi seinäpiuhasta tulee Internettiä. Zookeeper on aiheuttanut riippuvuuden jo useille lähipiirin ihmisille.
Laura at 10:11 AM
helmikuu 05, 2004
Raha tuo onnen.
Hih heijaa, olen äkkirikas! Valtio mokoma yrittää kahdellakymmenellä erilaisella opintotuen nostamisoikeutta sääntelevällä rajoituksellaan sekoittaa pääni, mutta epäonnistui tällä kertaa!
Elämä ja raha-asiat pysyvät jotenkin järjestyksessä, kun muistaa että veroilmoitus täytyy täyttää kalenterivuosittain, tuloraja lasketaan myös kalenterivuodelta, mutta opintosuoritusten seuranta tehdään lukuvuodelta.
Tammikuussa ynnätään tuloja, elokuussa opintoviikkoja, ja palautellaan tukia jos ollaan oltu liian ahkeria töissä tai laiskoja opinnoissa. Kaikki tämä byrokratia kiusaa opiskelijaa, joka on humanistismielinen, ei ollenkaan matemaattisesti suuntautunut, ja haluaisi vain keskittyä parantamaan maailmaa kirjoittamalla.
Jotkut kuulemma osaavat näillä tulorajan portailla kikkailla, minä en. Päinvastoin. Laskin nostamani tuet huonosti ja olin jo alistunut palauttamaan aivan käsittämättömän summan asumislisiä. Onneksi tarkistin laskelmani!
Loppusaldo näyttää plusmiinus nollaa, mutta tunnen itse asiassa rikastuneeni usealla sadalla eurolla. Opintotukijärjestelmäkin tuntuu taas ihan reilulta systeemiltä! Parasta on, ettei edessä olekaan kituutettu kevät ennen yltäkylläistä kesätyökesää (työssä, josta ei ole vielä hajuakaan), vaan voin törsätä. Kumikengät loskaa vastaan? Kirja-alennusmyyntejä? Hyvää ruokaa!
Laura at 07:57 PM
helmikuu 04, 2004
Oi näitä aikoja
Törmäsin tänään ihka ensimmäiseen kaveriin, jonka sain opiskelemaan muutettuani. Satuimme samaan opiskelija-asuntolan soluun, olimme molemmat uusia opiskelijoita samassa tiedekunnassa, joten meillä oli ensimmäisenä päivänä yhteinen aloitustilaisuus.
Ensimmäisen vuoden jälkeen muutimme soluasunnosta eri suuntiin, emmekä pitäneet yhteyttä, mutta yleensä ollaan moikattu, jos on kohdattu. Oli todella hyvä, että satuimme yhteen juuri tänään, sillä hän kertoi muuttavansa jo perjantaina vakituisen työn perässä pohjoiseen. Kauas pohjoiseen. Oli valmistunutkin joulun aikaan. Tuskin siis enää koskaan törmään häneen missään.
Paras kannustin oman gradun ajatteluun on se, kun tuttavat ympäriltä yksitellen alkavat ensin tuskailla opintotuen loppumista, sitten graduaan ja lopulta heillä on ylpeänä esittää kypsyyskokeen päivämäärä. Ensin tällaiset tuumat herättävät kauhua ja epäuskoa, sitten ajatuksen, että ehkä elämää on opiskeluajan jälkeenkin. En kuitenkaan ole vielä täysin vakuuttunut viimeisestä. Elämä toki jatkuu, jos saan jäädä tänne opiskelupaikkakunnalleni, tai jos työtä löytyy edes synnyinseudulta, mutta jos työn perässä onkin muutettava johonkin aivan tuntemattomaan paikkaan, luulen, ettei elämää ole.
On helppoa muuttaa uudelle paikkakunnalle opiskelemaan: opiskelijayhdistykset, oppilaitosten kerhot ja muut pitävät huolen, että tekemistä on ja sosiaalisia kontakteja saa, jos haluaa. Mutta työpaikka tarjoaa vain työtä: mitä teen loppuajan? Huokailen tippa silmäkulmassa ikkunassa ajatellen Tampereen aikoja? Luenko vain kirjoja loppuelämäni, hankinko akvaariokaloja? Aloittaako kaikki alusta?
Tätä ajatellessani tuo edellä mainittu "ensimmäinen kaverini" alkaa vaikuttaa entistä rakkaammalta. Oli todella tärkeää, että ensimmäinen ihmiskontakti kokonaan uudessa elämässä oli hyvä. Ehkä se peräti muutti elämäni; en nimittäin lukioaikoina ollut kovin suosittu tai erityisen sosiaalinen, mutta hyväksyvät kokemukset opiskelijapiireissä ovat päätyneet muodostamaan melkoisen laajan ystäväpiirin.
Valmistuminen taitaa olla kohdallani uskaltamiskysymys. Tulevaisuutta on mukava suunnitella. Jos se on arvailujen ulottumattomissa, pyrkisin mielelläni välttämään sitä.
Laura at 08:06 PM
helmikuu 03, 2004
Kultainen kuukkeli
Tätä on ehdottomasti mainostettava: Kultainen kuukkeli 2003, Suomen ensimmäinen blogipalkinto. Lähemmäs kaksikymmentä sarjaa.
Toivottavasti oikeasti kiinnostavat blogit erottuvat niistä, jotka muuten vain roikkuvat top 100-listalla. Mutta miten eliminoidaan kaveripeli? Kaikkia klikkiytymisiä voi vain arvailla.
Laura at 03:34 PM
Arkipäivän fanaatikot nyt
Alan huomata itsessäni fanaatikon piirteitä. Luontaisesti suhtaudun mielestäni moneen asiaan neutraalisti, mutta kai minussakin on sitten pieni, yksisilmäinen natsi. Esimerkkitapaukseksi kelpaa tämä (ensin pieni alustus):
Lauluthan ovat mitä kätevin propagandan väline. On oikein, että musiikissa on asennetta (tämä kirjoitus innoitti minua kirjoittamaan). Jos niissä esitetyt ajatukset (jos niissä edes esitetään mitään ajatukseksi asti edennyttä, vai onko kyse pelkästä babyiluvu:sta) eivät nyt suoraan käännytä ketään ideologiassaan, ainakin ne tukevat samoin ajattelevien maailmankuvaa.
Eri tavalla ajattelevat eivät välitä. Tai saavat hepulin. Joulun aikoihin ostin ensimmäisen the Cranberriesin albumini No Need to Argue. Rakastuin siihen aivan täysin. Sitten, sanoja hieman tarkemmin tutkaillessani huomasin, että tämä yksi kiva kappale taitaa kertoa abortista, tarkemmin: vastustaa aborttia.
Välittömästi assosioin: Irlanti - katolisuus - kiihkouskonnollisuus - käsitykset syntyvyyden sääntelyn oikeutuksesta. Kaksi viimeistä kohtaa saavat minut näkemään punaista, ja äsken vielä jumaloimastani yhtyeestä meni maku. En vieläkään, monen viikon jälkeen pysty kuuntelemaan sitä hyvällä mielellä, pelästyin näet itsekin vähän reaktiotani. Suutuin, kun minua yritettiin "salakavalasti" propagoida väärään suuntaan.
Monty Pythonin pilailevaa versiota samasta aiheesta voisin vastaavasti pahanilkisesti käkättäen kuunnella vaikka maailman tappiin. Varsinkin elokuvassa Meaning of Life aihe on esitetty melko kyynisesti.
Nykyiset purkkaa aivoille tarjoavat nuorekkaat radiokanavat, joista yhtäkään en kestä kuunnella, taitavat tietää, mitä tekevät, kun soittavat, noh, mitä soittavat. Moni autoradio ja stereolaitteisto säästyy lentämästä ikkunasta jonkun hillittömän kiihkoilijan toimesta.
Laura at 02:45 PM
helmikuu 02, 2004
Puhelinkammo
Olen vilpittömän helpottunut, jos on mahdollisuus lähettää sähköpostia puhelun sijaan. Varsinkin kaikennäköisiin virastoihin ja pomoille. Soittamisen miettimiseen ja muuhun rauhalliseen valmistautumiseen täytyy yleensä kuluttaa ainakin päivä.
Soittaminen ei tule kyseeseen saman tien, kun sen pakko on tullut eteen. Täytyy olla sopivassa mielentilassa: rauhallinen, keskittynyt, kunnolla herännyt, kotona.
Päätetyn soittohetken lähestyessä on kerättävä rohkeutta ja estettävä itseä keksimästä tekosyitä peruuttaa soittaminen. Kestettävä ne puhelimen hälyttämiseen kuluvat sekunnit.
Pahinta on, kun ensin vastaa nauhoite, joka kertoo, että puhelu siirretään. Odotan uudelleen hälytystä. Puhelu ohjautuu vastaajaan. Kaikkein eniten maailmassa inhoan vastaajiin puhumista ja niiden kuuntelemista, joten sama tuska on kärsittävä lähitulevaisuudessa uudelleen. Kunhan saan viitseliäisyyttä ja rohkeutta kerättyä.
Ehkä soittaminen on siksi niin inhottavaa, että yleensä joutuu kysymään jotain omituista tai pyytämään jotain palvelusta. Soittaessani olen altavastaajana. Soittamisen kohde saattaa myös olla huonolla tuulella, tai kiireinen, tai on ohjannut puhelut siirtymään kännykkäänsä ja ajaa juuri autolla tai on kaupan kassalla. Ja vaikka hän voisi kaikin mokomin olla vastaamatta puhelimeen huonoon aikaan, silti minä tunnen syyllisyyttä, jos olen mokoma soittanut.
Minua pisimpään seurannut painajaismotiivi on Puhelimella soittaminen. En saa millään paineltua nappuloita oikeassa järjestyksessä, ja joudun aloittamaan aina alusta. Minua takaa ajava rikollinen lähestyy ja lähestyy, enkä saa yhteyttä hätänumeroon, tai peräti äitiin. Pahinta oli muutto- ja puhelu-teemojen yhdistyminen: uusi asunto olikin täynnä liesiä ja tiskipöytiä (huh), eivätkä omat tavarat mahtuneet sisään millään. Itku silmässä yritin vuokraisäntää kiinni. Ei onnannut.
Laura at 10:01 AM | Sano jotain (3)
