« Kaikki tanssii | Etusivu | Laura's Diets »
lokakuu 28, 2005
Rajamailla
Oikopolut ja optimaaliset reitit ovat elämäni suola. Alikulut, pellot, juurakkoiset polut, pihat, aukot pensasaidoissa. Kaikkialle pääse lopulta lähes linnuntietä, ylä- ja alamäet minimoiden, maisemat maksimoiden ja ajan käytön perfektoiden.
Tässäkään harrasteessa tärkeintä ei ole lopullinen Unelmien Matka Pisteestä A Pisteeseen B, vaan se työ, jonka saa löytämisen eteen nähdä. Karttaa on tutkittava, maastonmuotoja seurailtava ja muiden tekemiä polkuja arvioitava. Parhaita kehityskohteita ovat matkat, jotka on tehtävä kymmeniä tai lukemattomia kertoja - työmatkat, reitti yliopistolle, kavereille - sillä niitä on aikaa ja mahdollisuuksia hioa huippuunsa. Tutkia ja pohtia eri vaihtoehtojen vahvuuksia ja heikkouksia, muodostaa päätös.
Eri kulkumuodoille on tietenkin omat, helmeksi kasvatetut vaihtoehtonsa. Vaikka kartalla lyhin reitti Hervantaan vie metsäpolun kautta, löysin tyytyväisyydekseni loppukesästä vain hieman kieppaavan asfaltoidun pyörätien. Kova alusta on miellyttävämpi polkea, vaikka matka olisikin pitempi. Kävellen kestää pienen ylämäenkin, jos sitä kompensoi säästetty aika.
Pienikin muutos olosuhteissa tai lähtöpisteessä voi muuttaa koko reitin - omat ratkaisunsa täytyy olla niin keskustasta kuin Kalevastakin Hervantaan pääsylle. Hervannasta pois tulolle taas on aivan oma tiensä; se, jota pitkin ylämäen suuntaan en ole kertaakaan vielä suostunut kulkemaan. Potkukelkalla taas tuo huono Hervantaan-reitti voisi olla hyväkin. Hmm...
Reittien jatkuva ja haastava kehitystyö on vain ilon toinen puoli. Oikopoluilta löytää aina joskus jotain mielenkiintoista, jonka voi ajatella vain harvojen muiden kulkijoiden kokeneen. Eilen löysin sinervässä hämärässä pellon, jonka pitkään heinään vähä lumi oli kasautunut ikään kuin korkeaksikin kinokseksi. Heinät törröttivät vielä pystyssä, keltainen ja valkoinen vastakkain iltahämärässä oli juhlavan näköistä. Kengän levyinen polku kulki syvänä kanjonina heinän ja lumen keskellä. Vain yksi ihminen ja koira olivat kulkeneet minua aikaisemmin viime lumentulon jälkeen. Koiran tepsuttelun jäljet muutaman sentin lumen alla piilevissä, edelleen sulissa mutalammikoissa näyttivät hauskoilta.
Minäkin tepsuttelin, vahingossa. Voi talvikenkärajojani.
Laura 28.10.05 13:22 | TrackBackPotkukelkalla Hervantaan tuntuu vähän tuhoontuomitulta ajatukselta sekä korkeuseron että luisto-olojen vaihtelevuuden takia. Epäilemättä se kävisi kuntoilusta.
Kirjoitti jari 28.10.05 14:14
Että siinä nousisi perille pääsy tärkeämmäksi kuin matka, päin vastoin kuin muussa tässä kirjoituksessa käsitelty?
Kirjoitti Laura 28.10.05 14:24
Täytyy muistaa, että muiden löytämiä reittejä kannattaa omien hyväksi havaittujensa sijasta kokeilla vain virkeänä ja seikkailunhaluisena. ;)
Mutta totta kyllä, tutulta reitiltä poikkeaminen on useimmiten hauskaa ja avartavaa. Melkein aina reitin varrelta tosiaan löytyy jotain näkemisen ja kokemisen arvoista uutta. Esimerkiksi hevosia keskeltä kaupunkia.
Kirjoitti Piparminttu 28.10.05 14:35
Toisaalta oikomisen voi vielä vielä askeleen pidemmälle. Olen huomannut, että toisinaan, kun viina villitsee, aidat, ratakiskot, ojat, suljetut ovet ja portit, huomattavat korkeuserot jne. eivät pysäytä (järjen kahleista) vapautunutta mieltä, vaan esteistä mennään yli, ali tai läpi parhaaksi nähdyllä tavalla. Optimaalisuudesta lienee turha puhua tässä yhteydessä.
Kirjoitti Tapsu 31.10.05 09:30
