« Kodikkaan ytimessä | Etusivu | Nyt saa taas riittää »

lokakuu 18, 2005

Sergeanne Golon: Angelika

Pelinjohtajani loihtimat roolipelisessiot ovat olleet viime aikoina niin täynnä romanttista räiskettä ja ihanaa ihkuilua, että. Iski jokin kohtaus ja kävin noutamassa kirjastosta Angelikan.

Aaaahhh. Suklaata, pimeyttä ja kynttilänvalo. Kreivejä, roistoja, rintakarvoja, testosteronia, älyä, tahtoa, nokkelaa sanailua, intohimoa, seikkailuja. (Ei kuitenkaan esimerkiksi sukupuolitauteja, ei-toivottuja raskauksia, Murphyn lakia. Aivan täydellistä.)

Suklaakin on täydellistä, koska lintuinfluenssa tulee ja sen kannoilla seuraavasta maailmanlopusta selviävät vain ne, joilla on paksu vararavintokerros. Kyllä minä olen maailmanloppukirjallisuuteni lukenut.

Edellisen lukukerran jälkeen elämäni vuodet (tasan kymmenen kappaletta) ovat tehneet tehtävänsä. Juoni hyppii jossain häiritsevän rajamailla, dialogi on logiikaltaan käsittämätöntä (laitan ranskalaisuuden tai jonkin piikkiin), ja Angelika itse on aivan sietämätön. Vai mitä sanoisitte henkilöhahmosta, joka urheana lähtee pelastamaan lapsiaan murhanhimoisten, paatuneiden, varmoiksi vihollisikseen tietämiensä roistojen linnoituksesta - yksin - ja sitten melkein kirkuu nähdessään rotan? Jonka tahto vie vaikka läpi harmaan kiven mutta joka kaatuu selälleen haarat levällään kun vain joku miespuolinen katsoo "tulisesti"? Argh. Hirveintä on, että suoranaisia raiskauksia kuvaillaan oikein hekumoiden. Onkos tämä nyt kivaa ja vapautunutta vai vähän arveluttavaa propagandaa?

Ja silti minä sitä luen ja luen enkä voi laskea käsistäni, koska siinä on kauniisti laulava ja ihanasti rakastava kreivi ja sitä seikkailua ja intohimoa. Koska tällaisia me jotkut tytöt ollaan. Kyllä ne Serge ja Anne vain tiesivät, miten päästään Suomessakin 21:een painokseen. Parasta tietenkin on, että kirjasarja jatkuu, ja jatkuu, ja jatkuu... ja lähikirjastossa on se kaikki.