« Etiikkatapauspankki | Etusivu | Minäminä »

syyskuu 21, 2005

Margaret Atwood: Oryx ja Crake

Olen kovin viehtynyt maailmanlopun kuvauksiin. Tai siis ihmiskunnan ja tuntemamme sivistyksen murtumisen kuvauksiin. Kiehtovia visioita ovat ainakin Orwellin 1984, Atwoodin Orjattareni, Kingin Tukikohta ja Musta torni-sarja sekä Banksin Feersum Endjinn.

Yhteistä kaikille näille on hyvin pessimistinen - ja toisaalta, tai ehkäpä juuri siksi uskottava - kuva ihmiskunnan tulevaisuudesta. No, tämä kertokoon enemmän minusta kuin todennäköisistä tulevaisuuksista tai kirjallisuuden trendeistä yleensä.

Uusin eikä missään nimessä vähäisin löytö tällä saralla on Margaret Atwoodin Oryx ja Crake (luin englanniksi, mutta löytyy myös Kristiina Drewsin suomennoksena). Kirjan arvoa lisää huimasti sille kokonaan pyhitetty web-sivusto, jolta löytyy esimerkiksi polunpäitä pohdintaan ja keskusteluun kirjan teemoista. (Olenkin aina kadehtinut ihmisiä, jotka saavat kirjoista esiin niin monenlaisia tasoja, nyt minullakin on mahdollisuuksia.)

Mitä ovat Oryx ja Crake? Sukupuuttoon kuolleita eläimiä. Meidän aikanamme Oryx beisa - keihäsantilooppi tai beisa - ja red-necked crake eli saagoräikkä sinnittelevät vielä, mutta kirjan tapahtuma-aikaan ne ovat monen muun eläinlajin kera heittäneet lusikan nurkkaan. Ihmiskunta pärjäilee miten kuten tuhottuaan elinympäristönsä, kasvettuaan liian suureksi potentaalisiin ravinnontuotantomahdollisuuksiin nähden ja venyttäessään luonnon ja oman ihmisyytensä rajoja. Jos yrittäisin lyhyesti hahmotella kirjan teemaa, se voisi olla "tiedeusko pelottavassa mittakaavassa, pelottavan lyhyen askeleen päässä siitä, missä tunnumme tällä hetkellä olevan".

Tarvitseeko tätä enää erikseen sanoakaan: suosittelen.