« Merkityksenantoa | Etusivu | Elämän opintoviikkoja »

joulukuu 22, 2004

Toivon parasta, odotan pahinta

Nukkuessa mieli tosiaan toimii jouhevammin kuin valveilla ollessa, joka, kuten tunnettua, on näin kaamosaikaan kuin nukkumista mutta silmät auki ja kahvikuppi kädessä. Kymmenen uutiset ennen nukkumaan menoa oli traumatisoiva katselukokemus, sillä puoli neljältä heräsin paniikissa: säätiedotushan lupasi myrskyä.

Viime myrskyn jäljiltä kotona maalla sähköt olivat poikki kolme päivää: onneksi vanhemmilla on edelleen myös arkaainen pumppukaivo ja puulämmitteinen sauna. Paljon kynttilöitä ja kärsivällinen luonne, joka ei paljon elektronisia tai valossa tai lämpimässä tehtäviä harrastuksia kaipaa. Sarkasmia. Jos kotikujalle kaatuu taas puita, autoilu vaikeutuu huomattavasti. Tai mitä jos myrskyävä tuuli heittää vanhemmat työmatkalla autoineen Oziin asti?

Niin, kello puoli neljä yöllä siis valvoin ja vääntelehdin jo etukäteen murehtien tämän päivän myrskyn aiheuttamia vaikeuksia. Missä kohtaa sopimuksessani muka sanotaan, että lapsi joutuu vanhempiensa vuoksi näin huolehtimaan ja harmaannuttamaan hiuksensa?

Tänään käydään vielä katsomassa, onko anoppi vaihtanut kalusteiden järjestystä sitten viime visiitin, mutta huomenna on suunnistettava Perä-Hikiälle itsekin, ja mitä siitä tulee, jos ei ole sähköjä eikä lämpöä? Ei muuten, en minä Intternettiä tai tukanpesua tai jouluvaloja tai sähköliedellä paistettua ruokaa kaipaa, mutta miten perhe pärjää tukkanuottailematta ilman telkkaria? (Ja minun piti lukea ainakin tuhat sivua kirjoja; sitä ei tehdä kynttilänvalossa, ja junatkin on tietysti myöhässä.)

Jos minusta ei tämän koommin kuulu, luonto on voittanut yksittäisen ihmisen.

Laura 22.12.04 15:10 | TrackBack